Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 14. toukokuuta 2018

Kulttuurinen omiminen

päivis: Viime aikoina on kirjoitettu ja varmaan puhuttukin varsin paljon kulttuurisesta omimisesta. Tämän kertainen keskustelu taisi alkaa lastenohjelman intiaanihahmosta, joka päätettiin hyllyttää. Uusin lukemani aiheeseen liittynyt tapahtuma on shamaanirummun siirtäminen kaappiin, anteeksipyyntöjen saattelemana, kun Oulun yliopiston ylioppilaskunnan vuosijuhlaa esitelleessä videossa vilahti kyseinen rumpu.

Joskus tuntuu, että Suomesta on tullut todellinen mielensä pahoittajien maa. Tai sitten itse olen niin epäempaattinen, etten pysty tai jaksa olla samalla aaltopituudella asioista älähtävien kanssa.

En nyt lähde miettimään, onko kulttuurinen omiminen oikein tai väärin. Tai mitä se edes on. Suomen Kuvalehdessä aiheesta kirjoitettiin ja kyseltiin muun muassa tutkijoiden näkemyksiä. Vastakset olivat, että vaikea asia, sillä koko suomalainen kulttuurikin on lainaa. Loppupeleissä joogakin tai Elviksen musiikki ovat kulttuurista omimista.

Kun aikoinaan opiskelin kansatiedettä, kansanrunouden tutkimusta eli myöhemmältä nimeltään folkloristiikkaa ja jonkin verran myös antropologiaa, kyseistä termiä, kulttuurista omimista, ei kai vielä tunnettu. En ainakaan muista sellaista. Paljon käytiin kuitenkin läpi kulttuurien yhteisiä piirteitä, jotka joskus aivan käsittämättömällä tavalla olivat kulkeutuneet jopa ympäri maapallon. Ja näin oli tapahtunut aikana, jolloin ei välttämättä jaettu tietoa edes kirjoittamalla.

Olen itse ihan hanakasti ominut asioita, jotka liittyvät muihin kulttuureihin. Noilta opiskeluajoilta muistan esimerkiksi, miten ihastuin erilaisiin käsitöihin liittyviin kuvioihin. Se ihastus tuntuu säilyneen tähän ikään asti.

Yksi opiskelukaverini osasi tehdä langoista hienoja nauhoja, joissa noita ehkä karjalan suunnalta peräisin olevia kuvioita käytettiin. Opiskelukaveri oli muuten Oulun seudulta, joten hänkin oli siis omija. Häneltä tilasin ainakin kaksi lähinnä vyönä käyttämääni nauhaa, jotka toivon mukaan ovat edelleen jossain tallessa. Missään nimessä nauhat eivät liittyneet mitenkään muuhun pukeutumistyyliini, joten nykypäivän keskustelun näkökulmasta tein varmaan väärin. Enkä puolievakkonakaan luultavasti olisi ollut oikeutettu omimaan noita hienoja käsityökuvioita osaksi pukeutumistani.

Mutta silloin olimme vielä, onneksi, täysin vapaita tämän kaltaisista keskusteluista. Eikä someakaan tietty ollut keksitty.

En ihan helposti osaa nähdä mitään väärää tuossa vieraan kulttuurin omimisessa. Esimerkiksi saameilaisrummussa tai edes saamelaisvaatteiden käytössä ei mielestäni ole hyväksikäytön piirteitä. Tähän tietysti joku voisi älähtää, että et voi tietää, kun et itse ole saamelainen. Sitä paitsi saamelaisina pidettyjä neljän tuulen lakkejakin on kovin hanakasti myyty turisteille käyttövaatteiksi tarkoitettuina matkamuistoina. Tuosta lakista muuten Suomen Kuvalehti tiesi kertoa, että alun perin sekin olisi puolalaisten kauppamiesten tuoma lakkimalli, jota saamelaiset ovat omien mieltymystensä mukaan koristelleet. Eli se siitä.

Yksi kulttuurinen omiminen kyllä minuakin ärsyttää. Mutta tosiaan, vain ärsyttää. Se on se, kun muut kuin karjalaiset käyttävät sanaa mie. Se tuntuu keinotekoiselta.

Meillä Merikonttikodin seinällä roikkuu Thaimaasta ostettu koriste, joka varmasti alkujaan ei ole koriste. En yhtään tiedä sen alkuperää tai tarkoitusta, mutta vastaavanlaisia, vaikkakin paljon suurempia koristeita näin edesmenneen kuninkaan äidin kotitalon alueella Pohjois-Thaimaassa. Se jos mikä taitaa olla kulttuurista omimista, mutta so what.

Noita halpoja, sisustuselementiksi mieltämiäni koristeita myydään siellä sun täällä Thaimaassa. Eivätköhän ne ole ihan hyvällä tahdolla tarkoitettu turistien ja muidenkin ulkopuolisten käyttöön. Kulttuurisen omimisen taakkaa niihin ei taida liittyä. Tai kukaan ei ainakaan niistä älähdä.

Ei kommentteja: