Jokilaakson Soiniityntie, osa 1

jormas: Meillä on postilaatikko 350 metriä pitkän Soiniityntien toisessa päässä. Eräänkin kerran olen sen välin kävellyt, joten siihen liittyy nykyisin muistoja ehkä enemmän kuin mihinkään muuhun tiehen.

Myllykyläntiestä alkava kotitiemme alkaa postilaatikolta, jossa on viesti postin tuojille: "Tulet aina olemaan ystävämme, sillä tiedät meistä aivan liikaa", tai jotain sinne päin. Postilaatikkoon postia tuova saakin tietää tai arvata monia asioita. Verottajan kirjeen paksuudesta voinee päätellä onko palautusta vai mätkyjä, onko tullut sakkolappua tai onko peräti vouti perässä.Ehkä joku saa sydämenkuvilla varustettuja rakkauskirjeitäkin ja niin edelleen. Myös lukutottumuksia voi päätellä aikakauslehdistä, joista osaa markkinoitiin aikoinaan: "Lehti tulee kotiin huomiota herättämättä ruskeassa kirjekuoressa." Ratto taisi olla yksi kyseisistä tuotteista.

Postilaatikkomme kupeessa kasvaa myös postiljooneille kesäisiä mansikoita. Ja taisipa samassa amppelikoukussa joulun alla olla hänelle myös pieni lahja.
Postin hakuun liittyy myös yksi suuri elämänmuutoksemme. Kerran nimittäin oikein pimeänä marraskuun lopun aamuna satoi vettä oikein urakalla, kun talsimme osaomistuskoira Niilon kanssa noutamaan aamun Hesaria, joka ei ollut tullut. Itseäni ei ollut koskaan millään lailla närästänyt Suomen kelit. Mutta tuona marraskuun varhaisena aamuna ajattelin, että mitä hel….iä minä täällä teen, sillä olimme jo päässeet Thaikotimme talvimakuun.

Kotitiemme jatkuu suorana pientilallemme. Sen toisella puolella on luonnonniitty, joka niitetään joka loppukesä. Arvatenkin sato menee hevosille talvipurtavaksi. Mutta ennen sitä se antaa paljon meille silmäniloa, mutta myös muuta. Kesäisin se antaa myös elämänsisältöä monelle pienelle matelijalle, tuhat tai vähän vähemmän jalkaisille ja pienille siivekkäille, joiden joukossa on tiemme toisella puolella parinkymmenen mehiläisyhdyskunnan asukkaat. Ne kantavan sieltä kotipihamme lisäksi eräänkin lastin hunajatarpeita kotiinsa.

Kun kuljetaan sillan yli, jonka kantavuutta ei tietä kukaan, on oikealla hiihtosilta, jota käyttävät myös lenkkeilijät tai muu samoilijat ja maastopyöräilijät sekä koirat, jotka ulkoiluttavat ihmisiä. Koska hiihtoreitti ei sovi rullasuksille, hiihtäjiä näkyy silloin, kun kelit mahdollistavat hiihtämisen. Etelä-Suomessa se ei enää nykyisin ole edes jokavuotista herkkua. Viime talvi olikin enemmän poikkeus kuin sääntö, kun koko kaunis maamme oli viikko- tai kuukausitolkulla kääriytyneenä kauniin valkoiseen lumivaippaan. Silti joki tulvi vähemmän kuin naismuistiin.

Hiihtosillan alta kulkevassa, toistaiseksi nimettömässä purossa kasvaa liljoista keltaisiin rentukoihin, jotka ovatkin alkukesän ensimmäisten kukkien joukossa. Puro alkaa Merikonttikotimme edustalla olevasta Purolammesta ja päättyy Tuusulanjokeen. Jota muuten joskus osa niin sanotusta vanhasta kansasta sanoi Ruotsinkylänjoeksi. Joka ei laske kummankaan nimisenä Vantaanjokeen, vaan se muuttaa nimensä ennen sitä Lillåksi. En muista onko siinä yks vai kaksi l-kirjainta, joka tieto on vaikeasti saatavisssa, sillä monista kartoista eikä Googlestakaan löydy nimeä enää lainkaan.