Ruisrääkästä tasa-arvoon

jormas: Vastakkainasettelu on mielenkiintoinen ilmiö, johon ajaudutaan monesti, koska emme halua ottaa muita riittävästi huomioon ilman pakkoa. Esimerkkejä löytyy helposti ja paljon. Yksi oiva on miesten ja naisten välinen tasa-arvo. Se on saanut aikaan lakeja, joista yksi on, että monissa hallituksissa ja toimielimissä on lain määräämät kiintiöt molemmille sukupuolille. Kiintiöihin on jouduttu siksi, että miehet eivätkä naiset äänestä naisia riittävästi, vaikka heitä olisi tarjollakin ja vaikka kansastamme enemmistö on naisia. Ja kun emme toimi näin, laitetaan heitä sitten x-määrä tuonne ja y-määrä tänne. Jos olisin nainen, jolla olisi sieluni, kokisin juuri mainitsemani lain tasa-arvoa loukkaavana.

Aivan oma lukunsa ovat  vammaisten oikeudet, joissa syyt lakeihin ovat usein aivan samat. Me tiedämme, että liikuntaesteetön ympäristö on kaikkien etu eikä lainkaan kalliimpi toteuttaa kuin liikuntaesteetkään, kun asia otetaan huomioon jo suunnittelun varhaisissa vaiheissa. Mutta me emme rakenna kaikille esteetöntä ympäristöä kuin lain ja pakon edessä.

Toki ilmassa on myös tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä, josta oiva esimerkki on ajattelumalli, että onhan ne ja nuo palvelut saatavissa sieltä tai täältä. Jotta  miksi pyörätuolinkäyttäjän, muuten huonosti liikkuvan, sydänvikaisen, astmaatikon tai vaikkapa lastenvaunuilla pitää päästä juuri niihin esteellisiin tiloihin? Kun vastaan, että eihän edellä mainituilla joukoilla ole määrättyihin tiloihin pääsyyn mitään muita syitä kuin muillakaan. Mutta asia ei aukea tällä esimerkillä.

Eikä vielä silläkään, vaikka sanon, että onhan se vähän mieltäkin nakertavaa, jos pyörätuolinkäyttäjän ystävä tai kaveri asuu hissittömän talon kolmannessa kerroksessa ja omin voimin ei pääse soittamaan edes ovikelloa.

Tämä esimerkki auttaa vähän, mutta lopullisen mielenvikaisen tai vähintään omituisen leiman saan silloin, kun sanon, että miltä sinusta mahtaisi silmälasien käyttäjänä tuntua, jos apteekissa olisi ovessa lappu, että silmälasien käyttäjiä palvellaan vain tuulikaapissa.

Nyt Helsingin itälaajeneminen on ajautumassa suuriin vaikeuksiin, sillä Östersundomin yleiskaava sai vastikään pakit Uudenmaan ELY-keskukselta. Tähänkin vastakkainasetteluun on jouduttu siksi, että emme pääse ilman lakeja yhteysymmärrykseen luonnon huomioimisesta vapaaehtoisesti. Vaan pitää tehdä laki, jonka toteutumista luonnon puolesta puhuvat haukan lailla vahtivat. Ja syntyy tilanne, että ruisrääkkää ja lintua nimeltä pyy suojellaan toisen lain keinoin ja metsästetään toisen lain asetusten mukaan.

Me asumme Myllykylän Jokilaaksossa, jonka laidalla kulkee Tuusulanjoki ja jonka kunnostus monipuolisempaan virkistyskäyttöön oli pitkät tovit jäissä. Yksi syy oli, että joessa suunnilleen kohdallamme oli ja on vuollejokisimpukkaesiintymä. Kun sitten viimein lupa ruoppaamiselle tuli, olivat tiukkapipoisimmat sitä mieltä, että siinä meni simpukat. Mutta nyt on asia tutkittu ja simpukkaesiintymä voi paremmin kuin koskaan. Joku narsissin tai tulppaanin istuttaja inhoaa sydämensä kyllyydestä meilläkin valloillaan olevia ja eläviä kaneja. Joista todistetusti on vahinkoa vain sille luonnon osalle, jota ihminen on itse muokannut.

Mutta ketut, ilvekset, petolinnut ja jotkut metsästäjätkin tykkäävät kaneista ja niin mekin. Sillä meille ne ovat tuoneet pihapiiriin ilvesten ja kettujen lisäksi taivaalle sekä metsän puihin huuhkajat, pöllöt ja haukat. Jokilaakson vieressä on  myös melkoisen kokoinen sähkömuuntamo, jonka piha näyttää sekin kelpaavan niin kasveille kuin eläimillekin. Meillä on hyvinkin vilkasliikenteiset väylät sekä maassa että ilmassa, sillä kiitoradalle laskeudutaan suoraan Myllykylän päältä. Se ei näytä häiritsevän  metsien eikä niittyjen elämää, vaan mehiläiset käyvät innolla ryöstämässä pihapiirimme jättibalsameista hunajantekotarpeitaan. Jota me sitten ostamme aamujogurtin sekaan mehiläistenhoitajalta sen valmistuttua.

Lisäksi kylällä on yksi maamme parhaiten hoidetuista kiviainestehtaista asfalttiasemineen. Tätäkin joku aina joskus vastustaa, vaikka itse asuu sorapatjan päälle rakennetussa talossa ja kulkee sinne sorapatjan päälle rakennettua asfalttitietä. Seepsula Oy:n kiviainestehdas onkin hieno asia, sillä sitä mukaa, kun yhteiskunta on vähentänyt Myllykylän palveluja vieden kirjepostilaatikonkin mennessään, yksityiset tuovat jotain tilalle. Nyt saamme Seepsula Oy:n ansiosta kylälle taatusti oivan aamupala- ja lounaspaikan, Ravintola Sepelin. Juomavetemme jatkossa noudamme Merikonttikotiimme Sepelin seinästä 1000 litran säiliöllä, sillä kunnallistekniikka ei Jokilaaksossa ole. Yli kuntarajojen tapahtuvaa yhteistyötä siis, koska Ravintola Sepeliin taitaa juoma- ja muukin luonnonvesi tulla Vantaan kaupungin vesijohtoverkosta.

Mutta tähän kaikkeen ovat eläimet sopeutuneet ja seutumme luonto onkin varsin monipuolinen hirvineen, kauriineen, peuroineen ja saukkoineen. Keikkuupa joukossa supejakin, jotka arvatenkin ovat kaniemme lisäksi ilvesten mieleen.

Vastakkainasettelun sijaan pitäisikin käyttää kymmenkertainen määrä resursseja siihen, että miten pitää yhteiskuntaa rakentaa, että se ottaa huomioon kaiken elävän eikä vain itsekästä ihmistä. Pitäisi tutkia kuinka pitää suunnitella, jotta sekaan mahtuu valkoposkihanhet muuallakin kuin ihmisen hoitamalla virkistysrannalla. Jos tekisimme enemmän näin, yhä vähemmän tarvitsisimme erikseen alueita muuta luontoa varten, sillä niin eläimet kuin kasvitkin ovat hyvin sopeutuvia. Ehkä pitäisi muuttaa enemmän myös omia tapoja, jotta lokeilla olisi mielekkäämpiä ruokailupaikkoja kuin Kauppatorin kahvilan munkinrippeet tai McDonald´sin parkkipaikat.