Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Kiireettömyyttä ja stressiä

päivis: Olen usein toistellut ihmisille sitä, että en enää suostu käyttämään sanaa kiire. Päätin sen noin yhdeksän vuotta sitten ja aika hyvin olen onnistunut jättämään tuon sanan puheestani. Jos joskus onkin tuntunut siltä, että on k...e, korvaan sen jollain toisella sanalla. Kerron vaikka, että on paljon tekemistä. Kun sanan käyttö loppui, loppui kiireen kokemuskin.

Joskus tuon ahaa-elämykseni aikoihin käteeni sattui kirjakaupan loppuunmyyntikorista kirja nimeltä "Kuka komentaa kelloasi". Ostin kirjan työkaverillekin iltalukemisiksi, koska uskoin, että myös hän voisi hyötyä sen opeista. Kirjan viestinä oli muistaakseni ainakin se, että usein olemme itse pahimpia kiireemme aiheuttajia ja aikatauluttajiamme. Työkaverista en tiedä, mutta tällä hetkellä en ainakaan itse kaipaa kirjaa lukeakseni sen uudelleen. Olen mielestäni aika hyvin tasapainossa itseni ja kellon kanssa.

Jos olenkin sinut kiireen kokemisen kanssa, stressaamisesta en ole onnistunut pääsemään eroon. Olen superstressaaja ja saan stressin aikaan melkein aiheesta kuin aiheesta. Mutta en ole perheemme ainut stressaaja. Se ei tosin auta yhtään. Osaomistuskoira-Niilo tuntuu olevan stressaajana vertaiseni, vaikka se ei osaakaan kertoa, mikä sitä milloinkin stressaa. Niin kuin viime yönä.

Heräsin aamuyöstä, kun kuulosti siltä, että Niilo pyrkii parvisänkyymme. Siihenhän koira ei tietysti pysty, koska parvelle pitää kiivetä tikkaita pitkin. Sitten stressaannuin jo itsekin, osin koiran vuoksi, osin siksi, että jostain kuului ikään kuin tömäys tai pamahdus. Siinä vaiheessa Niilo seisoskeli keittiössä ja tuijotti eteensä. Jormakin jo ennätti kiertämään taskulampun kanssa taloa, mutta mitään poikkeuksellista ei näkynyt. Kun Niilon mielestä joku kuitenkin oli vialla, läksin sen kanssa ulos. Kello näytti kai neljää.

Arvelin, että Niilon pelokas käytös johtui ehkä kaneista, jotka kenties rymistelivät talon alla. Kanit luikkivat pusikkoon, kun kävimme ulkona, mutta ne eivät sittenkään näyttäneet olleen Niilon ongelma. Taas se pyrki parvelle, kun yritin itse mennä takaisin nukkumaan. Niinpä ajattelin ratkaista Niilon piinan jatkamalla uniani lattiatasolla Fatboylla. Koiraa se varmaan vähän auttoi, minua ei niinkään.

Kun päivä valkeni, Niilon stressi oli kadonnut. Myöhemmin alkanut myrskytuulikaan kolinoineen ja kohinoineen ei näytä yhtään häiritsevän. Olen päivän aikana yrittänyt puhua sille, että ensi yönä nukutaan kaikessa rauhassa. Miten sitten käykään, kun nyt Niilo näyttää olevan kovin väsynyt. Riittääkö unta aamuun asti?

Ei kommentteja: