Kaikilla olisi tarina kerrottavana

jormas: Eilen otin toistamiseen talven jäljiltä Kuuautostamme auran pois, sillä laitoin sen takaisin, kun reipas viikko sitten tuli takatalvi. Meillä on Merikonttikotimme pihaan "isolta tieltä" reipas 300 metriä, joka on tavalla tai toisella pidettävä puhtaana jo pelkästään tien varressa olevan postilaatikonkin vuoksi. Muu aurauskalusto tuntuu myös tekevät kaikkensa tukkiakseen Soiniityntiemme liittymän.

Talvisin Kuuauton peruskäyttö muodostuukin 1000 litran vesisäiliön ja veden kuljettamisesta kotiimme ja auraustöistä. Niitä tulee tehtyä välillä vähän muillekin mukaan luettuna joku kevyen liikenteen väylä, jonka tien ylläpitäjä jostain syystä on jättänyt auraamatta. Oma lukunsa on Omia polkuja kulkevien kivijalkakauppa - kohtaamispaikka 7 kilometrin päässä. Sinnekin tuli talven mittaan huristeltua lumitöihin milloin mitäkin reittiä jonkun kerran, vaikka talvi kohtalaisen vähäluminen olikin.

Kesän tullen käyttö monipuolistuu ajoneuvollamme, joka on laillisesti traktori, jolla saa ajaa tiellä, jossa on pienet vakuutusmaksut ja jota ei tarvitse katsastaa. Yksi mukavimmista tekemisistä on lasten ilahduttaminen, joista jotkut uskaltautuvat istumaan Kuuautoomme spontaanisti, jotkut äidin tai isän kanssa ja jotkut eivät sitenkään. Heillä rohkeus riittää vain helmojen tai puntin takaa kurkkimiseen. Mukavaa ja jännittävää heillä tuntuu olevan niinkin. "Paina torvea, laita varoitusvilkut, liikuta eturenkaita, starttaa....."

Oma kesän tekemisensä syntyy roskien ja muun luontoon kuulumattoman keräilystä. Ihmiset näkevät melkoisesti vaivaa viedäkseen metsiin ja vastaaviin paikkoihin pyykinpesukoneita, auton akkuja ja renkaita, kodin muita koneita, rautaa, muuta metallia, sohvia, hyllyköitä ja niin edelleen. Kaikki tämä "normaalin" roskaamisen lisäksi. Paikkojen siivoaminen muiden jäljiltä onkin yksi oiva tapa kantaa yhteiskuntavastuuta, sillä olemme kyllä kansanakin melkoinen porsaslauma. Roskien vapaaehtoisella keräilyalalla ei myöskään ole juurikaan kilpailua pullojen keräilyn lisäksi. Aivan liian moni meistä ajattelee, että kun ongelma on pois omista silmistä ja siirretty jonkun toisen silmiin, on se hoidettu.

Veikko Lavi lauloi, että jokainen ihminen on laulun arvoinen. Tässä yksi kaunis tulkinta: https://www.youtube.com/watch?v=F4gz8Rq1DX0 .
Tapsa Rautavaara teki hienon laulun isoisän olkihatusta: Tässä se itsensä Tapsan esittämänä: https://www.youtube.com/watch?v=tNqwERjEXlM.

Metsissä ja tienvarressa, kuten myös Omia polkuja kulkevien kaupalla olevilla tavaroilla ja roskillakin olisi jokaisella meille kerrottavana Tapsan ja Veikon tapaan oma tarinansa.

Tätä ajattelen, kun näen metsässä suurella vaivalla tehdyn halkopinon, joka on vuosikymmenen lahonnut paikalleen. Ajattelen, että kuka tai ketkä ovatkaan sitä aikoinaan tehneet, ei tarkoitus ole ollut jättää sitä sinne missä se tarttui silmiini. Ajattelen, että pino on voinut jäädä metsään avioeron, talon myynnin, sairauden, muuton ja vaikka minkä syyn vuoksi. Jokaisella olisi tarinansa kerrottavana. Mitä paremmin osaamme ymmärtämisen, oivaltamisen ja mielikuvituksen taidon, siltä helpompi on käsittää meiltä salattuna olevia tarinoita. Kaikelle ja jokaiselle voi myös luoda oman kertomuksensa.

Kuten me pääsiäisenä seuratessamme, kun tuleva countrykaniäiti selkä vääränä kantoi heiniä tulevaan pesäänsä, johon se arvatenkin tekee puolenkymmentä pikkupoikasta. Ja sulhanen Mustis katselee vieressä puolisonsa raadantaa ja jahtaa siinä sivussa jo uutta naista. Onneksi me ihmiset  emme ole sellaisia.

Olen viime kesästä lähtien kuljettanut Kuuautolla pariakin halkokasaa Merikonttikodin takassa käytettäväksi. Olen huomannut, että halkokasalla on edelleen paljon kerrottavaa, jonka ymmärtämiseen eivät ihmisaistit yllä. Osaomistuskoira Niilo sen sijaan haluaa tutkia tarkkaan jokaisen halkosylillisen, jonka tuon sisään uunin viereen. Halot, niihin tarttunut muu kasvillisuus ja ehkä kotiaan pinossa pitäneet eläinten hajut kertovat Niilolle jotain tavattoman tärkeää ja paljon. Niin suurella innolla se tutkii tarkan hajuaistinsa avulla jokaisen tuomani halon. Välillä se katsoo pölmistyneenä, kun joku pieni siivekäs takan lämmöstä vironneena nousee pinosta siivilleen kohti valoa.

Joskus ja itse asiassa aika useinkin on upeaa olla riittävän yksinkertainen, pieni palanen ikuisessa ja äärettömässä maailmankaikkeudessa. Yksinkertainen siksi, että voin ylipäätään ihmetellä enkä ole kaikkitietävä, kuten nyt eduskuntavaalien johdosta esillä olevat poliitikot usein ovat. Puolalaisen viisauden mukaan se tai hän, joka luulee olevansa oikeassa, on kuitenkin todennäköisimmin juuri väärässä.

Mutta itse en ole poliitikko enkä saarnamies, joten en ymmärrä mitä on maailmankaikkeuden takana. Enkä ymmärrä sitäkään, että jos ikuisuus kuitenkin joskus loppuu, niin mitä tulee sen jälkeen.