Ihmisen pahuus ja kiusaaminen

jormas: Tämän kirjoituksen alkuun voisin heti laittaa, että sorry, sillä aihe on minulle vaikea enkä oikein ole edes varma omista mielipiteistäni. Sitä paitsi tämä on haparoiden kirjoitettu, mutta aiheita se antaa pohtimiseen. Ainakin, jos lukee ajatuksella itseltään kysellen, että mitähän se yrittää sanoa.

Se on kuitenkin varma, että en hyväksy ihmisen tappamista missään olosuhteissa enkä tilanteissa. Ajattelen, että niin kauan kuin on elämää, on mahdollista katua, antaa ja saada anteeksi sekä aloittaa alusta. Se mahdollisuus on kaikilla, on sitten tehnyt mitä tahansa. Jos hyväksyisin kuolemanrangaistuksen, hyväksyisin tappamisen. Sen jälkeen minun pitäisi keskustella vain tappamisen syistä.
Mahdollisuuksista kuoleman jälkeen sen sijaan en osaa sanoa mitään. Niistä kirjoitan rajan tuolla puolen, jos saan siellä niistä kokemusta ja kirjoittamiseen on mahdollisuuksia tai tarvetta.

Ranskassa tapahtunut ihmisten surma on joka tapauksessa kauhea asia. Ja kun se tapahtuu itseään sivistyneenä pitämässä länsimaassa, saa se valtavan huomion. Satakertainen määrä lapsia surmataan harva se päivä Afrikassa ja vähän muuallakin, mutta sitä eivät korvamme kuule eivätkä silmämme näe. Niin lapsia kuin aikuisiakin kuolee koko ajan nälkään, vaikka pallomme on edelleen täynnä ruokaa ja sitä myös riittäisi kaikille. Mutta ei, sillä se on vallankäytön ja eräänlaisen sodankäynnin yksi tärkeimmistä välineistä.

Mutta takaisin jumalanpilkkaan, josta Ranskan traagisten tapahtumien sanotaan saaneen alkunsa. Näitä hirmutekoja tekevät ihmiset eivätkä jumalat. Kuten kirjoitin, tappamista en hyväksy. En mistään syystä. Mutta se ei poista oikeuttani kysyä, että koska usko, jumala on meille monelle elämää ja kuolemaa tärkeämpi, niin mistä kumpuaa tarve pilkata sitä? Miksi aivan ventovieraille ihmisille on tärkeää ivata, ei vaan jotakin, vaan myös joillekin pyhää asiaa? Mistä se kumpuaa ja mitä se meistä kertoo? Minulle se kertoo, että ihmisessä istuu ja on pahuus kuin täi tervassa.

Kypsään ikään päässyt Facebook-kaverini kirjoitti vääräuskoisen tai vääräuskoisesta lapsesta, joka kantoi räjähtänyttä pommia. Sekin jäi pyörimään mieleeni yön yli. Ajattelin meitä hurskastelijoita, jotka luulemme olevamme parempia ja sivistyneitä. Kun suomalaisia oli aikoinaan tasan kaksi eri pakettia, punaiset ja valkoiset, oli niissä joukoissa aivan oma ja erityisen raaka sijansa lapsisotilailla. Erityisesti ahdistustani lisää sen tajuaminen, että silloin tapettiin omaa kansaa.

Kun mainitsin some-kaveristani, pelkään pahoin, että hänkin tämän tiesi, mutta ei ollut muistavinaan. Hän halusi olla tietävinään tai lietsoa inhoa ja ehkä vihaakin mielestään vääräuskoisia kohtaan.
Mutta ei halunnut kertoa, että niin me suomalaisetkin teimme. Olemme laittaneet/päästäneet lapsemme sotaan eikä siihen tarvittu edes Jumalaa, vaan tekoon riitti poliittinen väri ja intohimo.
Kokemus on myös osoittanut, että lapsisotilas on aikuista raaempi. Tätäkään en osaa ymmärtää muuten kuin, että on ihmisessä syntyessään hyvyyttä tai ei, on hänellä taatusti ainakin pahuutta roppakaupalla.

Minua pilkattiin ja kiusattiin lapsena lättänenästäni ja siitä, että olin sotilaan lapsi, kapiaisen kakara. Koin olevani erilainen kuin muut, mutta en voinut sille mitään. Ehkä osaltaan se sai aikaan, että en pystynyt hyväksymään itseäni sellaisena kuin olin. Taisin hävetä vanhempianikin jossain vaiheessa, sillä äitikin oli lotta.

Kun kykenemättömyyteen tulla toimeen itseni kanssa join ryypyn ja viimein montakin, niin otollinen alusta alkoholismille oli valmis. Mutta se oli hyvä tie, sillä nykyisin tulen juttuun itseni kanssa oivalla tavalla. Mutta tietäni kulkevilla on niin huono onnistumisprosentti, että ei sitä oikein voi itsensä etsimiseen kenellekään suositella.

Mutta miten tämä liittyy jumalanpilkkaan? Siten, että ei kai vaan siinäkin ole kysymys meissä istuvasta samasta pahuudesta? Miksi me muuten pilkkaisimme vieraita ihmisiä asioilla, jotka eivät meitä kosketa tai ainakin luulemme niin. Siksi ajattelen, että onko siinä jotain samaa kuin koulukiusaamisessa?

Usko johonkin korkeampaan voimaan nimittäin koskettaa niitäkin, jotka haluavat uskoa, että ei koske minua. Ehkä he eivät siihen uskokaan, mutta sydämessään epäilevät kuitenkin? Niistä osa sanoo itseään ateistiksi. Mutta mistä ateistille tulee tarve kieltää jumala? Eihän älyllisellä ihmisellä pitäisi olla mitään tarvetta suureen ääneen toitotella mistään sellaisesta, jota ei satavarmasti ole olemassa.

Ei heillä ole siihen vastausta. Ei ainakaan sellaista, joka istuisi minulle. Minä nimittäin uskon, että ateistin tarve kieltää jumala, tulee siitä, että "ehkä se jokin" on istuttanut heidän sieluunsa ja sydämeensä epäilyksen siemenen, joka elää. Että kiellän sen, mutta varmuuden vuoksi jätän kuitenkin tilaa, jos se silti on olemassa. Ja niin sydämessäni ateisti seisoo Pietaria kädestä pitäen ennen kukonlaulun alkua Golgatan kukkulan kupeessa.