Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 12. joulukuuta 2017

Jomtienin ranta

Jormas: Eräänkin kerran on tullut istuttua rantatuolissa varjon alla. Thaimaanlahden ja Jomtienin rannalla. Pääosin olemme suosineet paikkoja, joissa on muitakin suomalaisia. On puhuttu tärkeistä asioista. Finnair, eläkkeet, Suomen hallitus, thaimaalaiset, venäläiset jne. Onhan noita jutunaiheita, joiden asiat olisivat paljon paremmalla tolalla, jos ne päätettäisiin Thaimaan auringon alla.

Suomalaisten kansoittamia rantatuolipaikkoja on ainakin kolme. Yksi on Lemminkäisen ranta, jossa liehuu maamme lipun lisäksi Lemminkäisen lippu. Olen kuullut käytännön saaneen alkunsa asfalttimiehistä, jotka viettivät talviajan Jomtienilla. Lähetin kerran aiheesta kirjoittamani tarinan Lemminkäisen pääjohtajallekin. Vastausprosentti oli nolla. Vaikka vastaajissa otettaisiin mahdolliset sihteerit ja assistentitkin huomioon.

Sitten täällä on Rantaparlamentti eli Raittiiden ranta, jossa ei juuri puhuta viinasta eikä juomisesta. Ei muiden eikä omista. Alussa viihdyin siellä enemmänkin, kuten rannalla muutenkin. Mutta joskus aikoinaan oli porukka sellaista, että jutut eivät juuri navan yläpuolelle nousseet. Se kyllästytti ja luulen, että se ei oikein noussut arvoonsa päivikselläkään. Nyttemmin kyseisen rannan porukka on kovasti meidänkin makuumme.

Sitten on 33:ksi kutsuttu tuolipaikka, jossa käymme eniten. Mukava meininki ja porukka sekä miehiä ja naisia tasaisesti saman verran. Ei liity porukkaan, mutta nimi on minulle mieleen siksikin, että muistelen Kangasvuoren sairaalan suljetun osaston olleen myös 33. Tai niin haluan sen muistaa. 

Sitten on tai oli vielä neljäskin rantatuolipaikka, jota kutsuttiin Savolaisten rannaksi. Jolla en ehkä ole käynyt kuin kerran ja silloinkin yksin. Siellä ei lisäkseni ollut kuin reipas puolitusinaa ikäistäni tai vanhempaa savolaisnaista, jotka olivat iltapäivään mennessä ottaneet jonkun olusen. Ne jutut vasta napojen alapuolelta olivatkin. Vieläkin punastelen, kun niitä muistelen.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Yksi päivä lisää elettyä elämää

päivis: Aika tavallinen päivä Thaimaassa. Aamulla joulukalenterien availua ja kahvinjuontia sängyssä. Makuuhuoneen ikkuna on avattu puoli seitsemän aikaan auringon noustessa. Linnut sirkuttavat. Joukossa jokunen laulaja, jollaista Suomessa ei kuule.

Tänään oltiin vähän aikaisemmin aamulenkillä. Jätän aina Thaimaahan tullessa kellon pois ranteesta. Ajankululla ei ole niin suurta merkitystä, mutta jonkinlaisen vinkin kellonajasta saa auringon sijaintia ja varjoja seuraamalla. Kun reitin varrella on pitempiä puiden heittämiä varjoja, tietää että olemme aikaisemmin liikkeellä.

Kaikkea sitä näkeekin.
Naapuritontin kolme koiraa, kaksi narttua ja uros, olivat kaikki paikalla. Joku oli tuonut niille muovipussillisen ruokaa, jota uros mutusteli omistajan elkein. Vasta sen jälkeen vanhempi nartuista pääsi maistamaan riisiä, jota pussissa oletettavasti oli. Kaikille kelpasivat myös meidän tarjoamat makupalat.

Pari päivää sitten näimme aamulenkillä aivan minimaalisen pienen kilpikonnan. Luulin sitä ensin joksikin koppakuoriaiseksi, kun se raahusti tien poikki. Jorma nosti sen turvaan pois tieltä. Sen jälkeen olen katsonut tarkkaan, mihin astun. Niin tänäänkin. Ehkä kohtaaminen kilpikonnan kanssa oli ainutlaatuinen tapahtuma.

Olemme nyt useampana aamuna kiertäneet saman lenkin, koska olemme halunneet tavata sekä naapuritontin koirat että Cryn siskon, jota olemme alkaneet nimittää Aamuksi. Aamu oli yksin kotona tyhjässä autopesuhallissa. Edellispäivänä näimme siellä kaksi narttua ja kaksi urosta, oletettavasti joukossa olivat sen isä ja äiti.

Aamun siirtoa Meowin tarhalle siskonsa luokse on suunniteltu. Välillä tuntuu kuitenkin väärältä riistää se pois perheensä luota. Toisaalta ei tunnu hyvältä sekään, että pentu jää vilkkaan Chaiyapruekin varrelle, jossa vaarana ovat autot ja mopot. Ja aikuistuttuaan se joutuu synnyttämään aina vain uusia ja uusia pentuja ollen siten osa Thaimaan koiraongelmaa. Hyvä olisi, jos se voitaisiin ainakin steriloida jossain vaiheessa.

Kaupan eli 7-Elevenin pihassa olivat jo paikalla tutut koirat ja kauppiaat. Lähes joka-aamuinen punnitus näytti, että paino on edelleen laskusuunnassa. Painon lisäksi olen itse vahdannut vyötärön ympärystä. Muutama sentti saisi vielä sulaa pois.

Uinnin ja aamupalan jälkeen lötköttelimme jonkin aikaa asunnon edustalla aurinkotuoleissa, mutta palmujen varjossa. Päivän moottoripyöräkierrokseen kuului ensin käynti Harrikkaliikkeessä, josta saimme yllättävän tiedon. Yhdysvalloista lokakuussa tilattu pyörä olisi perillä jo ensi viikolla. Voiko tuota uskoa todeksi? Odotimme sen saapuvan vasta tammikuussa.

Seuraavaksi Meowin luokse katsomaan Cry-pentua, joka pääsi lauantaina pois eläinsairaalasta ja opettelee nyt kävelyä. Jollain lailla se jo sujuukin. On hauska seurata, miten tarhan toiset koirat ovat kiinnostuneet tulokkaasta. Varsinkin yhdellä toisella pennulla näkyy olevan uuteen koirakaveriin jonkinlainen viha-rakkaus-suhde. Melkein tuntuu, ettei se halua hetkeksikään jättää Crytä silmistään.

Vähän isommilla kauppaostoksilla tulee käytyä kerran tai pari viikossa. Tänään kävimme Tesco Lotuksessa, joka on ainut paikka, jossa olen nähnyt luomukananmunia. Kaurahiutaleita haemme myös sieltä, vaikka nyt olen niitä löytänyt myös lähimmästä Big C:stä. Uutta herkkuani, säilöttyä ja chilillä maustettua sinappia ostin myös pari pussia. Sinappi muistuttaa hieman kaalia ja ehkä maussa ja rakenteessakin on jotain kaalimaista.

Aika monta vuotta on kulunut, ennen kuin olen alkanut haluta, lähes himoita, chiliä ruoka-annoksiini. Edelleen olen kai muutenkin turhan varovainen ruokavalinnoissani. Mutta kun en halua joutua tilanteeseen, että saan eteeni lautasellisen höyryävää lihaa. Siksi joudun valitsemaan syötäväni melko pienestä valikoimasta.

Isohko kassillinen syötävää maksoi noin 12 euroa. Joukossa oli muutama kokeilu. Kauppojen hyllyt kun ovat täällä väärällään kaikkea sellaista, jota Suomessa ei osaa kaivatakaan. Jotain niistä pitää siis aina silloin tällöin koemaistaa. Paras kokeiluni on tällä reissulla ollut tuo säilötty sinappi.

Tescossa on operaattorifirma-Truen myymälä, jossa kävin kysymässä, että voisinko ostaa jatkoa thaimaalaiseen internetliittymääni, josta maksettu kuukausi alkaa olla lopuillaan. Kovin oli monimutkaista siihen verrattuna, miten Jorma hankkii toiselta operaattorilta lisäaikaa kaupan ulkopuolella olevasta laitteesta. Minulle kyllä luvattiin ja kai ladattiinkin ilmaiseksi muutama lisäpäivä, mutta mitä sen jälkeen tapahtuu, se jäi aikaslailla epäselväksi. Ehkä menemme hankkimaan seuraavan käyttökuukauden seuraavaksi lähimmästä 7-Elevenistä, josta ensimmäinenkin kuukausi hankittiin. Ja kaiken lisäksi aika vaivattomasti. Palvelu ainakin pelasi.

Hedelmäkauppiaan rouva joutui tällä kertaa
tekemään ananaksen pilkkomistyön.
Osan ruoasta, jota syömme kotona, ostamme toreilta ja siellä täällä liikkuvilta myyjiltä. Nykyään olemme muun muassa ananas- ja vesimelonikauppiaan vakioasiakkaita. Hän tuo hedelmät pienellä lava-autollaan lähes kotiportillemme. Meloni pitää ostaa kokonaisena, mutta myyjän tarkasti valitseman ananaksen saa mukaansa pilkottuna. Kokonaisen ananaksen hinta vähän koosta riippuen on suunnilleen 80 senttiä. Pilkkominen kuuluu hintaan.

Tänään oli myös omatoiminen pyykkipäivä eli vein kassillisen pyykkiä pesulan edessä olevaan pesukoneeseen, joka toimii kolikoilla. Koneellisen pesu maksaa 30 bahtia eli saman verran kuin suurehko ananas.

Iltauinti, joidenkin naapureiden laittamien jouluvalojen vertailua omiin valoihimme (Jorman mielestä kellään ei ole niin hienot kuin meillä), iltakahvit ja television vilkuilua. Sitten tämän blogin kimppuun. Tuntuu, että näiden kirjoittamiseen menee aina vain enemmän ja enemmän aikaa. Kuitenkin mukavaa iltapuhdetta. Thaimaassakin.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Olenko periaatteen mies, floppi vai jotakin siltä väliltä?

Sosiaalinen media on monessa suhteessa aivan ylivertainen. Se kerää esimerkiksi muistoja vuosien ja vuosikymmenten varrelta. Siihen kategoriaan kuuluu myös Ville Komsi, jolta somen välityksellä kysyin mitä sinulle oikeasti kuuluu. Ja kun jonkun päivän odottelin, niin vastasihan hän. Mitä, sitä en kerro teille. Sen sijaan kerron mitä itse hänelle sen jälkeen vastasin:

"Kiitos Ville kun vastasit. Nyt viimeksi vaimoni Linkolaa lukiessa olit mielessäni, sillä minulla on jokunen mukava muisto sinusta. Vaalimainoksesta lähtien, jossa näytit nukkuvan Isossa salissa ja alla teksti tähän tapaan, että "valitse Ville valvomaan etujasi". Muistan myös, kun asuit kampanjan aikana Keski-Suomessa joskus luonani. Ja minun piti valehdella sinulle aamulla että olen muutenkin menossa henkilöautolla Jyväskylään. Muuten ei olisi yksityisauton kyyti kelvannut. Sinussa on sitä samaa mitä arvostan Linkolassa ja Wahlroosin Nallessa. Haluatte elää, kuten puhutte. Siinä suhteessa olen sinuun verrattuna suuri floppi."

Oma vastaukseni on pysäyttänyt myöhemmin eräänkin kerran, sillä yleisesti ajatellen, ristiriitaisuus lienee yksi tyypillinen puoleni. Ja miksei olisi? Sillä kun kysyn joltakin, oletko normaali, niin sitähän useimmat meistä haluavat olla. Mutta kun sanon, että normaali on mielestäni kaikin tavoin keskiverto, niin sen jälkeen kukaan ei haluakaan enää olla normaali. Vaan jotain ainutlaatuista, omien polkujen kulkemistakin. Näin kai me kaikki.
 
Mutta on minullakin periaatteita. Lähes neljäkymmentä vuotta sitten lopetin päihteiden käytön ja kaksi vuotta myöhemmin tupakoinnin. Sillä haluan kokea kaiken minulle tapahtuvan aidosti pää kirkkaana. Eikä siihen silloin sovi varsinkaan kemiallisesti edes yrittää muuttaa omaa todellisuutta toiseksi.

Myös luotettavana pidän itseäni. En edes muista, että olisin joskus syönyt sanani. Ja uskollinenkin olen, joten onhan siinä periaatteille pohjaa.

Eläimet ja elämän suojeleminen kaikessa muodossa on nykyisen sydämeni tärkeimpiä  asioita. Vaikka petrattavaa siinäkin on, sillä kerran istuin metsässä samalla tuulenkaadolla miehen kanssa, joka jutteli käsivarrellaan lounastavalle naarushyttyselle. Että koittaisit katsella muita ravinnonlähteitä tulevalle jälkikasvulleen. Oma käteni sen liiskaa lähes joka kerta. Mutta ei aina, joten tulevaisuuden osalta vannomatta paras.

Eläimen kuolemaa suren paljon enemmän kuin ihmistä milloinkaan tai konsanaan. Tosin ehkä surukin on toisenlaista. Kuten ihmis- ja eläinrakkauskin. Vaikka en hevin ihmiseen väkivaltaisesti kajoakaan, niin eläinrääkkäys on jotain sellaista, joka on syvässä ristiriidassa sen kanssa miten käsitän ihmisyyden parhaimmillaan. Tässäkään asiassa en vanno enkä uhkaile varsinkaan julkisesti.

Ehkä taidan siis olla enemmän periaatteissa kiinni kuin flopeissa, sillä onhan niitä muitakin. Kunhan jotakin tähän raapaisin.

Vaikka tiedänkin, että elämääni kantava ohjenuora mahtuu seuraavaan virkkeeseen: 'Valikoiva lainkuuliaisuus, sovellettu rehellisyys ja liukuva omatunto, ovat omia polkuja kulkevan tieni suunnan näyttäjiä."
Tästä löytää jokainen itsensä sen jälkeen, kun tekee rehellisen diagnoosin itsestään peilin ääressä tai yksin tähtitaivaan alla.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Ongelmakännyköitä ja kännykkäongelmia

päivis: Muistan jostain ehkä vuosikymmenten takaa kirjan otsikon: Ongelmakoiria ja koiraongelmia. Varastan tuon ajatuksen ja kirjoitan alla olevan otsikolla Ongelmakännyköitä ja kännykkäongelmia. Niitä minulla on nimittäin riittänyt lähes koko Thaimaassa olomme ajan.

Kun työsuhteeni päättyi eläköitymiseen lokakuun alussa, jouduin hankkimaan itselleni kannettavan tietokoneen ja matkapuhelimen. Entisethän olivat työnantajan omaisuutta ja kaikki mahdolliset murheet saattoi kaataa työpaikan ATK-tuen ratkottaviksi. Ehkä siksi nyt eteen tulleet vaikeudet ovatkin tuntuneet lähes Alppien korkuisilta.

Thaimaahan tullessa Honorin noin vuoden vanha kännykkä, jonka sain Jormalta, alkoi näyttää uhkaavia merkkejä mahdollisesta hajoamisesta. Sen näyttöön ilmestyi eri väreissä välkkyviä poikkijuovia. Katselin niitä aikani, mutta kun niiden määrä vähitellen vain lisääntyi, aloin jo pelätä, että saan migreenin, vaikka moista vaivaa minulla ei olekaan aiemmin ollut. Sitä paitsi viivat alkoivat häiritä liikaa. Puhelinta ei ollut enää mukava avata.

Apu löytyi taas Jorman vanhasta Microsoftin puhelimesta, jonka olin ostanut hänelle syntymäpäivälahjaksi vuonna 2015. Se oli "siihen asti parhaana puhelimena" palvellut Jormaa noin vuoden päivät, kunnes äsken mainittu Honor syrjäytti sen aseman. Onnekkaasti Microsoft, tai Lumia joksi se itse näyttää itseään kutsuvan, oli jäänyt tänne Thaimaahan.

Microsoft tuntui Honorin jälkeen auttamattoman kökköseltä, mutta päätin pärjätä sen kanssa. Pääasia oli, että se toimi. Hetken. Ensin hyytyi kamera. Siihen ratkaisuksi kaivoin kuvauksellisiin hetkiin Honorin. Kyllähän sillä kuvaaminen onnistui, kun ei liiaksi välittänyt välkkyvistä viivoista.

Pilvi tai pilvet ovat hyvä paikka tallentaa puhelimen valokuvat. Kännyköiden
vaihtuessa saattaa kuitenkin käydä niin, että yhteyttä pilveen ei enää ole. Tämä
Bangkokin viikonloppumarkkinoilla marraskuussa ottamani kuva on viimeinen, joka
on osannut mennä Google-pilveeni. Luultavasti kaikki Microsoftin puhelimella
ennen tehdasasetusten palauttamista otetut kuvat ovat sen sijaan haihtuneet
sellaisiin pilviin, joista niitä on enää turha etsiä.
Vaikka en kauhean innokas somettaja olekaan, kieltämättä alkoi suututtaa, kun seuraavana Facebook ei suostunut aukeamaan. Yritin kyllä psyykata itseäni suostumaan siihen, että katson Facea vain joka toinen päivä eli silloin, kun otan läppärin esille kirjoittaakseni blogin. Jorma taisi kuulla ajatuksiini liittyvät huokailut ja päätti yrittää korjata tilanteen. Ensin tosin oli jo sovittu, että lähdetään seuraavana päivänä Pattayalle ostamaan minulle uusi kahden sim-kortin Honor, joita myydään siellä suunnilleen samaan hintaan kuin kotimaan Verkkokauppa.comissa. Kannatti kuitenkin nukkua yön yli.

Jorma keksi kokeilla vielä yhtä kikkaa eli palautti tehdasasetukset Microsoftin puhelimeen. Sain siis itselleni ikään kuin kokonaan uuden puhelimen. Se tarkoittaa, että mahdollisesti kaikki puhelimeen tallennettu katoaa ja kaikki pitää asentaa uudelleen. Mutta onhan täällä aikaa. Ja kylläpä puhelin näytti nyt uudelta ja jotenkin aiemmin tuntunut kökköisyyskin oli olevinaan pois pyyhitty.

Minulla oli alunperin Jorman käytössä olleessa Honorissa perintönä hillitön määrä ihmisten yhteystietoja. Kun Jorma taikoi jostain uudistuneeseen Microsoftiin nipun yhteystietoja, keksin nopeasti, että siinähän on ainoastaan minun muutaman kymmenen hengen suuruinen Facebook-kavereitteni joukko, joista vain muutamalla on ilmeisesti Facessa sellainen asetus, että ovat laittaneet puhelinnumeronsa näkyviin. Kavereita, joiden puhelinnumeroilla on jotain merkitystä, on onneksi vain kourallinen ja niitä tuntui löytyvän väriviivoja vilkuttavasta Honorista. Ei tarvitsisi kuin näpytellä muutamat numerot unohtamatta kotimaan suuntanumeroa +358.

Mutta mitä ihmettä? Eiköhän vain Honorista ole mystisesti kadonnut juuri niiden henkilöiden yhteystietoja, jotka olisin halunnut lisätä henkiin herätettyyn Microsoftiin. Tätä juuri tarkoitin. Tämä jos mikä on kännykkäongelma.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Pattaya Suomi-Seura ry

Jormas: Pattaya Suomi-Seurasta voisi kirjoittaa monta mehevääkin tarinaa, osin sen värikkäästä historiastakin. Ne jätän niille, jotka niistä tietävät tai ainakin ajankohtaan, jolloin minäkin niistä tiedän jotain.

Totta tai tarua sekä faktaa ja fiktiota, mutta paikkansa pitävyyttä ehkä ainakin sidosaineeksi. Sillä se lienee tämänkin seudun tapa. Että tarinoista on yhtä monta versioita kuin on kertojiakin.

Mutta jotakin tiedän minäkin, sillä toimin Seuran hallituksessa ja varapuheenjohtajanakin monta vuotta. Itse asiassa sen polun päästä, jolloin tilojen vuokriin meni kaikki jäsenistön maksamat jäsenmaksut.

Kauniissa seurassa kirveellä veistetty mieskin näyttää käypäseltä.
Parin,  kolmen vuoden aikana yksin, mutta myös monen muun kanssa, mukaanluettuna puheenjohtaja ja useampikin välittäjä kiersin monet tilat ja mahdollisuudet, jotka eivät rahattomalle Seuralle istuneet. Mukaan mahtui tyhjiä tontteja ja kesken jääneitä rakennuksia. Sponsoreita ja rahoittajia tuumattiin niin monipuolisesti, etten kehtaa edes vielä niistä kirjoittaa.

Yhtälö omiin tiloihin pääsemiseksi oli kohtuullisen mahdoton, vaikka kuinka viestitimme milloin mihinkin suuntaan, että omat tilat pitäisi saada, mutta yhtään ei ole rahaa.

Puheenjohtaja Risto Nymanin kanssa istuin eräänkin kerran milloin missäkin kannonnokassa tila-asiaa tuumaamassa. Lopputulos oli aina saman suuntainen. Juha Timonen on ainut mahdollisuus, että jos hän uskoisi ja ennen kaikkea luottaisi. Että kyllä me ne rahat jostain raavimme.

Ja niinpä yhteen hallituksen kokoukseen puheenjohtaja Nyman toi rakennuttaja Timosen kanssa tuumailun tuloksen, että nyt saattaisi olla rouheita enempäänkin Plazan muodossa. Joten mitää sanoo hallitus vai onko pupu jo valmiiksi housuissa? No, ei ollut ja siitä se lähti.

Itse ajattelen, että vähissä oli porukka, joka aidosti uskoi ja vielä vähemmässä ne, jota olivat valmiita laittamaan omiaan likoon vähintään yhden osakkeen eli sadan euron verran.

Luulen, että iso osa jäsenistöstä oli hiljaisia tukijoita ja ehkä epäilijöitäkin, mutta jotka toivoivat, että viimein saisimme omat tilat. Aivan kirjaimellisesti, sillä tiloja on alusta saakka voinut jokainen omistaa haluamansa verran. Tai olla omistamatta.

Mutta sitäkin suuriäänisempi oli pieni porukka, joka oli sitä mieltä, että koko hankkeessa ei ole mitään järkeä ja jos olisikin, tilat sijaitsevat totaalisesti aivan väärässä paikassa. Yhtään vaihtoehtoa ei näiltä kriitikoilta kuitenkaan tullut, sillä kuten kirjoitin, tyhjätaskulla ei ole aina mistä valita.

Mutta niin vaan toissapäivänä, kun vietimme kotimaamme 100- vuotisjuhlia, vihittiin Seuran uudet tilat käyttöön.
Tupa ja piha oli väkeä pullollaan, arviolta 200 henkeä ja ilo ylimmillään. Ei kulkenut jo joidenkin kritiikin kohteeksi joutunut "Timosen sukkula", eikä kuulunut valitusta, että voi voi, kun on vaikean matkan päässä.

Arvostan monen yhteistä ponnistusta tietäen, että ilman puheenjohtajaa hanke ei olisi mennyt satamaan. Ja aivan erityisesti arvostan niitä, jotka matkan varrella kritisoivat hanketta, mutta tulivat juhlassa puristamaan kättä saatesanoilla: "Tämä on kerrassaan hieno juttu ja kuuluin kritisoijiin, mutta olin väärässä, joten isosti onnea."

torstai 7. joulukuuta 2017

Thaimaan lapset

päivis: Otsikko taatusti lupaa enemmän kuin antaa. En tiedä juuri mitään thaimaalaisten lasten elämästä. Aika vähän olen edes tarkkaillut lapsia. Jotain kuitenkin on tullut huomattua. Esimerkiksi epäilen, että kaikki lapset eivät käy koulua, vaikka virallisesti niin kuuluisi tapahtua.

Nämä kaksi olivat varmasti vanhempien
mukana Bangkokissa markkinoilla. Hyvin
näytti uni maistavan hälinänkin keskellä.
Thaimaalaislapsia ei näe juuri koskaan nukkumassa vauvanvaunuissa tai kitisemässä lasten rattaissa. Lapset kannetaan sylissä kunnes oppivat kävelemään. Kun pitää päästä paikasta A paikkaan B, lapsi nostetaan mopon kyytiin. Ihan pienimpiä kuljetettaessa mopon päällä on kaksi aikuista tai ainakin isompaa ihmistä. Kun lapsi on arviolta parivuotias, sen ikäisen oletetaan jo pystyvän pitelemään sen verran kiinni mopon rakenteista, ettei lapsella tarvitse olla sylissäpitäjää. Lastenistuin taitaa olla täällä lähes tuntematon käsite.

Meno näyttää välillä melkoisen huimalta, mutta kertaakaan (tähän pikainen maalaamattoman puun koputus) en ole nähnyt tien poskessa mopon kyydistä pudonnutta lasta. Onnettomuustapauksessa lapselle luultavasti kävisikin huonoiten, sillä aika yleistä on, että aikuisilla on kypärät päässä (nehän ovat pakolliset), mutta tenavilta ne puuttuvat.

Suositus on, tai ehkä jopa käsky kuuluu, ettei mopon kyydissä saa olla kuin kaksi ihmistä. Silti aivan tavallinen näky on, että esimerkiksi isän ja äidin lisäksi mopon penkillä istuu perheen kolme lasta. Viittä ihmistä enempää en ole tainnut mopon selässä koskaan nähdä.

Thaimaalaislasten elämä on varmasti vapaampaa kuin meillä varhaiskasvatuksen piiriin tuupatuilla suomalaislapsilla. Pari päivää sitten kävimme köyhien rannaksi kutsumassamme kalastajaperheiden paikassa. Ajoin edellä ja huomasin, että yhden hökkelin pihasta tormaa tielle aivan pieni tyttö vähän liian isoa polkupyörää taluttaen. Yritin jarruttelemalla vinkata perässä ajavalle Jormalle, ettei tyttö vain jäisi hänen alleen. Kun ajoimme rannasta pois päin, sama tyttö oli päässyt jo pitkälle oletetusta kodistaan ja jatkoi huteraa menoaan pyörän kanssa.

Tämä isä ainakin oli silminnähden ylpeä
pienestä lapsestaan, kun Jorma otti heistä
kuvan köyhien rannassa.
En tiedä, miksi lapsia ei valvota samalla tavalla kuin meillä tehdään. Lapset saattavat joskus ryntäillä porukalla tien laidoilla kohtaloa uhmaten. Uskon kuitenkin, että lapset ovat thaimaalaisille yhtä tärkeitä ja rakkaita kuin ovat meillekin. Pitäisikö vastausta hakea buddhalaisuudesta? Tai sitten lapsiin vain luotetaan jo ihan pienestä pitäen.

Toisaalta esimerkiksi katukeittiön pitäjä saattaa ottaa pienen lapsensa mukaansa töihin ja varmistaakseen, ettei lapsi katoa mihinkään, sitoo tämän vyötäisille nauhan kuin koiralle remmin konsanaan. Tällaisen hyväntuulisen lapsi töissä mukana -tenavan olen nähnyt silloin tällöin aivan kotikulmillamme.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Itsenäisyyspäivä, Suomi 100 vuotta ja Sylvian joululaulu

Jormas: Tänään juhlitaan kotimaani sadan vuoden itsenäisyyttä ja jo monta päivää on mielessä pyörinyt kirjoittaa jotain Suomesta ennen Suomea.

Oiva aihe nimenomaan täksi päiväksi löytyy Topeliuksen runosta vuodelta 1853. Sen synnystä on ainakin kaksi tarinaa, jotka hieman ajatellen liittyvät molemmat itsenäisyyteen.

Kokonaisen kansan, ihmisen ja pienen linnun, jonka ajatteleminen saa yhä uudelleen kyyneleet silmiini.
Sylvian joululaulun Sylvia eli mustapääkerttu (Sylvia atricapilla) on muuttolintu, joka talvehtii Sisiliassa, Italiassa.

Runo kertoo etelän ihmeistä, kuten sypresseistä ja Etnasta, mutta myös ihmisen itsekkyydestä, koti-ikävästä ja isänmaanrakkaudesta.

Laulussa mainitaan ”häkki mi sulkee mun sirkuttajain”, mikä tarkoittaa häkkiä, johon laulun minä eli kerttunen on suljettu silmät puhkaistuna, jotta se yölaulajana houkuttelisi lajitovereitaan lentämään suoraan pyydystäjien verkkoon. Sen jälkeen ansaan hoututelluilta pienen pieniltä linnuilta otetaan kieli herkuttelijoiden syötäväksi.

Toinen tarina kertoo Suomen itsenäisyyspyrkimyksistä sekä verrattaisiin Suomea sirkuttajaan ja Venäjää häkkiin.

Joka tapauksessa Topelius oli aktiivinen ja sydämeltään luonnonsuojelija ja Suomen ensimmäisen eläinsuojeluyhdistyksen perustajajäsen.

Ilman tunnetta ei mielestäni voi luoda Sylvian joululaulua eikä Varpusta jouluaamuna, joka sekin on Topeliuksen käsialaa. Ja ehkä niiden ymmärtämiseen laillani tarvitaan samaa tunnetta.

1. "Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan,
joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan
jo pirtteihin pienoisihin. 

Mutt' ylhäällä orressa vielä on vain,
se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan;
oi, murheita muistaa ken vois laulajan?

2. Miss' sypressit tuoksuu nyt talvellakin,
istun oksalla uljaimman puun,
miss' siintääpi veet, viini on vaahtovin
ja sää aina kuin toukokuun.

Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään,
ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään,
ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi,
sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!

3. Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo
sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
sa siunaa se maa muistojen!

Sen vertaista toista en mistään ma saa,
on armain ja kallein mull' ain Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian
ja soi aina lauluista sointuisimman."

tiistai 5. joulukuuta 2017

Lavataksin ohjaamossa

päivis: Teemme välillä vähän isommalla suomalaisporukalla retkiä Pattayan lähellä oleviin muihin rantakohteisiin. Rantojen oikeat nimet unohtuvat aina, mutta kun tulee kutsu lähteä armeijan rannalle, silloin jo tietää, mihin ollaan menossa. Tänään ajeltiin vähän armeijan rantaa kauemmaksi, Sattahipiin asti. Matka lavataksilla eli songthaew'lla Jomtienilta tuolle koiristaan tutulle rannalle kesti tunnin verran.

Meillä on ollut uusi kuski, jonka ajamilla reissuilla olen nyt parilla kerralla istunut apumiehen paikalla. Kuskilla osoittautui olevan jonkinlainen englannin kielen taito, joten olen hänen kanssaan voinut selvitellä joitakin mielessäni pyöriviä asioita. Tänään esimerkiksi sain kuulla, että hän tekee kymmentuntista työpäivää. Sitä en tietenkään huomannut kysyä, että montako työpäivää viikossa on. Kenties seitsemän. Tänään, vaikka thaimaalaiset yleisesti viettivätkin vapaapäivää, ainakin palveluammateissa oleville 5.12. on normaali työpäivä.

Edesmenneen kuninkaan syntymäpäivän kunniaksi moni thaimaalainen
käytännössä ahtautui meren rannoille viettämään vapaapäivää. Jos en ole
ihan väärässä, ex-kuninkaan syntymäpäivä on täällä myös isänpäivä.
Aiemmin olen kuskilta saanut myös vahvistuksen käsitykselle, että Thaimaan pojat menevät jossain elämänsä vaiheessa luostareihin munkeiksi, mutta munkkeuden kestosta en saanut tolkkua. Armeijaa kuski sen sijaan ei ole käynyt. Siksikö, että on ollut munkki vai jostain muusta syystä? Sitä en kehdannut kysyä. Kuten en kehdannut udella sitäkään, että onkohan uudella kuninkaalla oikeasti niin paljon tatuointeja kuin minunkin silmiini sattuneista kuningas ennen -kuvista voisi päätellä. Ehkä se olisi ollut jopa sopimaton kysymys. Siitäkin huolimatta, että Thaimaa on oikein tatuoinnin luvattu maa.

Kuski on selvästi eläinrakas ihminen. Hän kauhistelee ja painaa torvea, kun huomaa keskellä tietä kaikessa rauhassa makailevia koiria. Opastaa minua, kun odotamme, että suuri karjalauma on löntystänyt tien yli: "They are buffalos", kuski korjaa, kun hihkaisen, että onpa paljon lehmiä. Hän myös varmistaa, että näinhän apinan, joka juuri säntäsi tien yli. Ja jos apinoita ei näy, siellä missä pitäisi, hän kertoo siihen syyn. Harmi, että en kuitenkaan ymmärrä hänen englantiaan niin paljon, että tietäisin, miksi apinat eivät juuri sillä hetkellä pällistele ohi lipuvaa liikennettä. Oliko armeija alkanut ampua apinoita, hätistellyt niitä pois ampumalla ilmaan - vai oliko armeijalla sittenkään mitään tekemistä koko asian kanssa. No, ei hänkään tainnut ymmärtää sanaakaan, kun selitin pitkästi, kuinka seuraan televisiosta Thaimaan pääministerin englanniksi tekstitettyjä puheita.

Kumpikin taidamme silti sanoa, että okay. Useimmiten se kai tarkoittaa, että joopa joo, en ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä puhuit.

Yhdessä olemme välillä kauhistelleet Pattayan seudun vilkasta rakentamisboomia. Kuski hiljentää vauhtia, pyörittää päätään ja huitaisee kädellään osoittaakseen lahden takana näkyvät kymmenet pilvenpiirtäjät.

Metsää, joka silmämääräisesti arvioiden monin paikoin on niin tiheää, ettei siellä pystyisi edes kulkemaan, pitäisi mielestämme säästää ja vaalia. Mutta nyt sitä pistetään matalaksi kiihtyvällä tahdilla. Ei kuski silti mikään ympäristöihminen ole. Kehuu dieseliä parhaaksi polttoaineeksi, kun yritän kysyä, että kaasullako tämä auto kulkee, vaikka pitäisihän sen kuulua ohjaamoon asti, että dieselmoottori tuolla konepellin alla hyrisee ja välillä vähän yskiikin.

Tai ehkä tulkintani suhteesta ympäristöasioihin on tasoa "musta tuntuu". Jouduin nimittäin kaivamaan hatarasta muististani ihan kaikki sinne heitetyt tiedot, kun minun piti selittää hänelle, missä kohtaa Suomessa ollaan nyt sähköautojen kehityksen ja käyttöönoton kohdalla. Ja varmasti valehtelin ihan sujuvasti, kun olin tietävinäni, miten pitkän matkan yhdellä latauksella voi ajaa. Mutta luultavasti en tuosta valheesta tai tietämättömyydestä jää koskaan kiinni, sillä ainakaan lavataksikuskin mukaan Thaimaassa ei liikenteessä ole vielä ensimmäistäkään sähköautoa.

Säästä vierasmaalaisen kanssa pitää tietysti myös puhua ikään kuin kehuskellen, miten kylmää meillä talvella on. Yllättäen olen joutunut myös selittämään päivän pituuksia. Vähän petyin, kun kesien yöttömät yöt eivät kuskissamme saaneet aikaiseksi pienintäkään ilmeen värähtämistä. Ehkä liikenteen seuraaminen vilkkaalla Sukhumvitilla ja takaosassa ulkona lavan penkeillä hikoilevien muiden matkalaisten turvallisuus oli sillä hetkellä tärkeämpi asia.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Avoin kirje maailmalta Harvia Oy:lle

Jormas: Olen vuosikymmenten saatossa resunnut paljon maailmalla. Viime vuosina enimmäkseen Thaimaassa. Jomtien-Pattaya akselilla tarkemmin. Nykyisin vietämme siellä/täällä puolet vuodesta.

Suomalaisuus on ollut aina kurssissa ja lämmin tuulahdus käykin sydämessäni, kun sitä muodossa tai toisessa maailmalla kohtaan. Iittala, Marimekko, Muumit, Fiskars, Hackman, Angry Birds ja Nokiakin aikansa. Onhan noita.

Vuosikymmeniin ei ole ollut hissimatkaa, joka vie minua ylös ja välillä alas, jotten katsoisi onko Koneen tekemä.
Mutta ei myöskään liene saunaa, jotten tietäisi onko se Harvia, Helo, Narvi, Aito, Kastor, Mondex, Misa, Vuolux tai joku muu.

Joku vuosi sitten päätimme ostaa Jomtienilta asunnon, jonka depositin maksoimme, kun paikalla ei ollut kuin kotia vailla olevia koiria, joita ruokimme. Joille kerroimme, että sitä tai tätä syöt nyt meidän tulevan olohuoneen pöydän ääressä.

Erityisen hyvältä tuntui, kun työmaalle ilmestyi valtavia paketteja, joiden kyljissä luki Kone. Silloin tiesimme että yhdeksän rakennuksen kattoterasseille meitä kuljettaa kotimainen firma katsomaan Thaimaanlahden auringonlaskua.
Seuraavan kerran 1500 asunnon ja hotellin valmistumista odotellessamme yhtä hyvä mieli tuli, kun klubirakennuksen viereen tuli laatikoita, joiden kyljessä luki Harvia.
Silloin tiesimme, että Seven Seas Condo Resortiin tulee höyrysaunat, jotka ristimme oitis "Harvian höyryhuoneiksi". Tuntui kerrassaan hienolta ja suomalaiselta.

Ajattelimme, että koska lienemme ainoat suomalaiset asunnon omistajat yhdessä Thaimaan suurimmista kohteista, jossa talojen välissä kiertelevän uima-altaankin pituus on lähes kilometri, niin mikäpä siellä on kertoilla suomalaisesta saunakulttuurista.

Vaan toisin on käynyt, kun nyt on kylvetty reipas vuosi. Ei ole ollut päivää, jolloin molemmat saunat olisivat toimineet moitteettomasti.

Alussa koko digitekniikan säätölaitteisto oli kaikkien käytettävissä, joten jo asennusvaiheessa oli selvää, etteivät tule Harvian höyryhuoneet näillä eväillä toimimaan.

Nyt on osa säädöistä ja tuoksumahdollisuudet peitetty plexillä, mutta käytännössä on tilanne lähes yhtä onneton.

Osasyy lienee, että laitteisto menee pois päältä, kun digimittari näyttää 45 astetta. Oma osansa on oletetulla ajastimella. Silloin on säätäjiä taulun ääressä riittävästi Thaimaasta, Venäjältä sekä Kiinasta, jotka ovat ison kohteen suurimmat omistajat ja käyttäjät.

Kun kansojen ja kielten sekamelska kielitaitoineen on melkoinen, ei säätömahdollisuuksia pitäisi olla saunan käyttäjillä lainkaan. Ei silti, vaikka infoa tai ohjeita olisi näkyvillä edes jollakin kielellä.

Asiasta mitään tietämättä voisin kuvitella, että mainitsemani maat ovat Harvian ulkomaankaupassa merkittävä alue. Sen sijaan kuulemistani kokemuksista tiedän, että kukaan nykyisestä käyttäjäkunnasta ei hanki Harviaa itselleen eikä suosittele sitä muille missään muodossa.

Voi olla, että pelkän liiketoiminnankin kannalta olisi hyvä tehdä asialle jotain. Tai ainakin vastata minulle, jotta tiedän mitä lauteilla jatkossa kerron. Tähän saakka olen sanonut, että kyllä Harvia laittaa vehkeet kuntoon.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat

päivis: Mistähän lienee tuo otsikon mukainen hokema on saanut alkunsa? Se on hyvin tuttu ainakin minun ikäpolveni ihmisille. Yleensä se kyllä heitetään hetkellä, jolloin tarvitaan vähän kevennystä. Koiranpentu Crylle en sitä ole sanonut, vaikka se on tällä hetkellä varmaan kärsinyt enemmän kuin yhden pienen pennun kuuluisi kärsiä. Sen kruunu ei tästä voi enää kirkkaammaksi muuttua.

Emme voi tietää, mitä pennulle olisi tapahtunut, jos emme vajaa kaksi viikkoa sitten olisi kuulleet sen huutavan liikuntakytyttömänä tuskissaan. Me teimme niin kuin oikealta tuntui. Kannoimme sen ensin melkein toisella puolella katua olevalle eläinklinikalle, veimme sen siellä tehtyjen vähän hätäisten tutkimusten jälkeen moottoripyörän kyydissä Meowin koiratarhalle, josta se jo samana päivänä piti käyttää samalla klinikalla röntgenissä, jotta olisi voitu todeta sen vammojen todellinen laatu.

Lisää kärsimystä, kun eläinten hoitaja
pakottaa nielemään isoja pillereitä.
Pentu jatkoi tuon tuosta kovaäänistä kärsimystensä ilmaisua. En ole koskaan (onneksi) joutunut kuuntelemaan samanlaista huutoa. Huutonsa ansiosta se myös siirrettiin päivän tai parin päästä eläinsairaalaan, jossa oli tarjolla ympärivuotista hoitoa ja leikkaus, jolla sen liikuntakyky voitaisiin palauttaa.

Odotamme nyt tuon lupauksen toteutumista. Olemme tietysti malttamattomia, koska mitään liikuntakyvyn palautumiseen viittaavaa ei ole vielä tapahtunut. Mutta kärsimys sen sijaan on selvästi edelleen läsnä. Tosin, meille on kerrottu, että Cry on jo saanut kuntoutusta, jota on päivittäin jatkettava aamuin illoin.

Ehkä koiranpentu on vähän samanlainen kuin ihmislapsi. Kun sillä ei ole kokemusta miten asiat saadaan järjestymään, sen pitää itkeä. Cryn tapauksessa itku on lähes korvia viiltävää. Mutta näkee myös, että se ei "teeskentele" tippaakaan. Se on tosissaan. Sen on paha olla.

Olemme ymmärtäneet, että ainakin osittain, ehkä suurelta osinkin, sen huuto liittyy kipuihin, joita se tuntee, kun ei pysty kakkimaan. Pissat se onnistui eilen tekemään alleen itse, mutta vaivoin senkin. Kakkaamisen apuna on ollut klinikan eläinlääkäri, joka myös leikkasi sen.

Tänään oli ehkä vähän turhauttavaa käydä pennun luona, kun paikalla ei ollut tuota tohtoria, joka olisi voinut jotenkin kommentoida pennun tilaa ja kenties ainakin yrittää uskotella meille, että sen kipuja voitaisiin tässä ja nyt lievittää jollain tavoin.

Voi tietysti olla, että me olimme Cryn tavoin malttamattomia, jos ajattelimme, että hänelle juuri silloin annetut lääkkeet toisivat heti helpotuksen. Se joutui kovasti vastustellen nielemään monta pilleriä, joista yhden toivoimme olevan sen sortin ulostuslääke, joka toisi laakista helpotuksen ainakin hänen vessaongelmaansa.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Kun mikään ei riitä ja mikään ei ole hyvin

Tässä lähtee yhteisiä toiveita taivaalle
Jormas: Jonkun kerran olen puolileikilläni sanonut keskustelun yhteydessä, että on hyvin harvinaista törmätä kahtena päivänä peräkkäin samaan suomalaiseen, joka on kaikkeen molempina päivinä täysin tyytyväinen. Kuulija usein hymähtää, että "noinhan se saattaa olla, mutta kyllä minä olen ihan tyytyväinen" . Harvalle sanomani jää kuitenkaan pohdittavaksi joskus myöhemminkin.

Viimeksi pohdin asiaa nyt aamulla, kun luin Facesta Tuusulassakin menestyneen yrittäjän, Jyri Paavolan Keski-Uusimaa-lehdessä julkaiseman kirjoituksen johdosta syntynyttä keskustelua. Siinä hän perustellusti kertoi mielipiteensä missä ja millainen kauppakeskus Hyrylässä eläisi. Jokainen Hyrylästä jotain tietävä tietää kuinka kotikyläni on kaikilla mittareilla mitattuna ollut vuosikymmenet jotain aivan muuta kuin elinvoimainen.

Mutta kas, nyt Jyrin kirjoituksen jälkeen ei tietäjiä tarvitse kaukomailta hakea, vaan niitä on Face pullollaan. Ja kaikki eri viisautta täynnä. Mutta jotain aivan muuta kuin mitä Paavola tarjosi. Että ei noin, vaan niin tai näin.

Niin tässä kuin monessa muussakin asiassa ei tärkeintä lienekään, että paras mielipide tai näkemys jää elämään, vaan että oma "viisaus" pääsisi vallalle ja "josta olen puhunut jo vuosia" .

Kun joku on sanonut perustellusti jotain järkevää, löytyy meistä välittömästi epämääräinen itseään esille nostava
sissijoukko sahaamaan kolmessa vuorossa sanojan tuolinjalkoja poikki.

Mihin me pystyisimmekään, jos voisimme yhdessä rintamassa olla yhdessä päätettyjen asioiden ja linjausten takana? Miksi emme voi antaa tilaa ja täyttä tukea visioille, vaikka ne eivät olisikaan keksimiämme? 

Aika tietenkin kultaa muistoja, mutta olen sitä mieltä, että kun kansa tuli sodasta, se tiesi mitä tarkoittaa olla yhdessä saman asian takana.

Yhteisiä visioita on kymmenen
vuoden taipaleen jälkeenkin
Koko juttu pomppasi johdannossaan aivan muualle kuin piti, joten ehkä palaan aiheeseen toiste. Sillä piti kirjoittaa siitä, kun joku suomalainen lähtee intoa puhkuen loskaa, pimeyttä ja talvea pakoon Thaimaan auringon alle. Loistava lomamieli säilyy ilmastoidussa lentokoneessa ja ilmastoidussa Suvarnabhumin lentoterminaalissa. Mutta montaa metriä ei tarvitse sen ulkopuolella kävellä kohti ilmastoitua autoa, kun jostain kuuluu ensimmäinen: "Huh, kun täällä on kuuma!" Sitä ennen on kuultu tosin jo moneen kertaan valitukset kuinka joku tulee kurkkukipuiseksi tai muuten kipeäksi ilmastoinnista.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Linkola, Virtanen, Kilpi ja Hurme

päivis: Olen viimeksi kuluneet kuusi viikkoa ollut melkolailla nenä kirjassa kiinni ja enimmäkseen vielä hyvien kirjojen parissa. Joukkoon mahtuu myös yksi dekkari, jonka luin niin, etten edes muista, kuka siinä oli konna. Näiden muiden kirjojen "juonikäänteet" sen sijaan tallentuivat muistiin huomattavastikin paremmin. Sattuipa käteeni hieno sarja luettavaa, kuten tuosta otsikostakin voi päätellä.

Heti Thaimaahan saavuttuamme lokakuussa tartuin Pentti Linkolasta kertovaan elämäkertaan. Sen lukemisesta taisin jonkun bloginkin kirjoittaa. Yllättäen täältä kotikirjastosta löytyi Rauli Virtasen itse omasta elämästään kirjoittama kirja, johon en jostain syystä ole aikaisemmin syttynyt. Nyt en olisi melkein malttanut laskea sitä käsistäni. Varsinkin kirjan alkujaksot, jossa Virtanen kuvailee ensimmäistä matkaansa reppureissaajana Etelä-Amerikkaan ja sieltä kuukausien päästä pois, ovat todella mukaansa tempaavaa luettavaa.

Ruotsalaisdekkari saattoi sijoittua tuohon Linkolan ja Virtasen väliin, joten siinä kohtaa lukeminen oli vähän laiskansorttista.

Nyt olen taas hyvän kirjallisuuden parissa, kun kirjahyllystä löytyi myös Eeva Kilven lapsuus- ja nuoruusvuosien muistelmateos pokkarina. Jatkosodan aika on ilmestynyt jo 1990-luvulla. Ei siis mikään uusi tuttavuus. Luulenkin sen joskus lukeneeni ja myös sitä edeltäneet trilogian kaksi muuta sotavuosiin ajoittuvaa kirjaa.

Kun vain vaivoin luulen löytäväni kirjasta jotain tuttua, aiemmin luettua, en voi kuin ihmetellä Kilven kykyä kaivaa esiin muistoja kouluvuosilta, evakkoelämästä ja monesta muusta asiasta, joita hän on lapsuudessaan kokenut. Ainakaan päiväkirjoja Kilpi ei näyttäisi kirjoittaneen samaan tapaan kuin oletettavasti Rauli Virtanen on tehnyt. Tähän pitää tehdä nyt myöhemmin korjaus, kun luin Kilven kirjan loppuun: hän kertoo kirjoittaneensa satunnaisesti päiväkirjaa. Niihin tallennetut tapahtumat ovat siis hepottamassa muistamista.

Jatkosodan aikaa lukiessa olisi jo pitänyt olla huolissaan, mitä luen seuraavaksi, mutta tähän hätään osui sopivasti Finlandia-palkintojen jako. Yksi suosikkihenkilöni, Juha Hurme, sattui sen juuri tällä viikolla voittamaan Niemi-nimisellä teoksellaan.

Jonkinlaisena hyvänä tuurina Elisa-kirjat mainosti Niemeä ja tarjosi sitä sähköisenä kirjana juuri ennen palkintojen julkistamista. Eilen oli viimeinen päivä tilata kirja alennettuun hintaan. Nyt se odottaa minua tabletillani, jonka pariin siirryn Kilven muistelmat luettuani.

torstai 30. marraskuuta 2017

Etsin käärmeitä vääristä paikoista

Jormas: Päivis on potenut flunssaa jonkun päivän, joten olen huidellut aamulenkin omin päin ja omia polkuja. Pääosin totuttuja väyliä, sillä taipaleeseen kuuluu katu- ja kulkukoirien lahjontapussin sisällön jakamista. Luulen, että moni koira sitä odottaakin, sillä viheltämällä ne ilmestyvät omista paikoistaan ja juoksevat jakamaan aamukuulumisiaan. Tai näin sen haluan kokea.

Eilisiä aamuaskeliani suuntasin naapuritontin jo lähes umpeen kasvaneelle polulle tarkkaan seuraten, etten astu käärmeen päälle tai viereen. Vaikka en niitä juuri ole elävinä nähnyt, tiedän niitä olevan, sillä silloin tällöin näemme puolimetrisiä auton alle liiskaantuneina.

Tänään tallustin taas tuttuja reittejä Kakkosroadia Lumpini Parkin kohdalla, niin ikään jalkoihini katsellen, sillä aivan tien reunassa on tiheä, lähes läpipääsemätön kasvillisuus. Sieltä mielestäni voi tielle rynnätä lähes mitä tahansa.
Katseeni osui nelikaistaisen väylän keskellä kasvavaan puurivistöön. Ja kas, siellähän möllötti kaikessa rauhassa monimetrinen käärme oksiin kietoutuneena! Mielessäni naurahdin, että minähän olen katsellut matelijoita aivan väärästä paikasta, kun etsin niitä jaloistani. Niitä on katseltava puista.

Sen verran harvinainen ja ennen kaikkea harvinaisen kokoinen eläjä mielestäni oli, että napsin siitä jonkun kuvan. Ja aidon käärmeselfienkin tietenkin!

Jatkoin sitten kulkuani kuvia joillekin paikallisille ja farangeille näytellen ja hämmästyksistä huomasin, että sen kokoinen python(?) ei tosiaan ole jokapäiväinen vieras kerrostalojen naapurissa.

Kotikulmillamme on paikallinen Tarjoustalon bangladeshilainen kauppias, jolle myös näytin kuvaa. Hän innostui vallan tavattomasti ja minun piti lähteä hänen skootterinsa kyydissä näyttämään paikkaa. Kun pääsimme sinne ja hän näki matelijan puussa, ryntäsi mies hakemaan pyöränsä työkalupussista melkoisen kokoista ruuvimeisseliä, että sillä käärmettä päähän ja henki pois. Ja minä puolustamaan kädetöntä ja jalatonta, että sillä on oma elämä, sinulla oma ja minulla oma. Että jos vaan annettaisiin elää.

Siinä Tarjoustalokauppias sitten hieman rauhoittui ja alkoi pysäyttelemään lavatakseja, kun oli omasta puhelimesta virta loppu. Soitot suuntautuivat ymmärrykseni mukaan jonnekin City Halliin, josta kuulemma tulevat kohta bussilasteittain ihmettä katsomaan.

Shown tätä osaa en enää jäänyt seuraamaan, vaan lompsin kotiin, josta olikin tullut huolestuneita kyselyjä lähettämääni valokuvaan. Että onko käärme kuristanut minut vai olenko hengissä edelleen, kun ei vastausta kuulunut. Ei kuulunut kun meni aika venäläisten kanssa kuvien analysointiin. He venäjäksi ja minä suomeksi. Tulkkina elekieli.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Cry-pentu on operoitu

päivis: Noin viikko sitten kirjoitin tänne viimeksi koiranpennusta, jolle annoimme nimen Cry. Löysimme liikuntakyvyttömän pennun itkemässä sydäntäsärkevästi läheisessä, entisessä autonpesuhallissa, jossa se on asustellut äitinsä ja siskonsa kanssa. Olemme tutustuneet tähän koiraperheeseen aamulenkeillämme ja tottuneet viemään niille makupaloja.

Kiikutimme pennun läheiselle elänklinikalle, josta se sai mukaansa pussillisen lääkkeitä, kun seuraavaksi veimme sen Meow's Sanctuary -nimiselle koiratarhalle. Meow ymmärsi heti, että pentu on joutunut auton tai mopon töytäisemäksi. Siksi se piti käyttää uudelleen klinikalla röntgenissä. Meowin diagnoosi oli oikea, mutta kun lääkkeetkään eivät enää sen oloa näyttäneet helpottavan, se vietiin toiselle klinikalle, jossa on henkilökuntaa yötäpäivää. Pennun tilanne saatiin siellä rauhoittumaan, mutta siellä myös varmistui, että se tarvitsee leikkauksen kyetäkseen jälleen kävelemään.

Mitähän tämän pienen mielessä mahtaa liikkua? Tässä se aamulla odotti itse sitä tietämättä edessä ollutta operaatiota, joka palauttaisi sen kyvyn liikkua.
Leikkausta on pitänyt siirtää muutamalla päivällä, sillä pennun verestä löytyi loisia, jotka on ensin pitänyt hoitaa. Tänään viimein koitti päivä, jolloin operaatio saatettiin toteuttaa. Äsken tullee viestin mukaan pennulla on kaikki hyvin ja huomenna selviää, kauanko sen on oltava eläinsairaalassa, ennen kuin se voidaan viedä takaisin Meowin hoiviin.

Olen usein ajatellut mielessäni, että varmasti joskus eteen tulee tilanne, että kohtaamme täällä jonkun hätää kärsivän koiran, joka on ihan pakko toimittaa hoitoon. Nyt tuo aavistus konkretisoitui ja vielä toistaiseksi näyttää siltä, että se myös tulee meille melkoisen kalliiksi. Mutta, kuten tänään eläinklinikalla käydessäni totesin Meowin kautta tutuksi tulleelle ruotsalaiselle Louiselle, että Suomessa olevaa sanontaa, "kaveria ei jätetä", noudattaen, me emme nyt nosta käsiä pystyyn.

Louise ja Meow ovat jo levittäneet sanaa, jotta pennun kuntoon saattamisesta aiheutuviin kustannuksiin löytyisi muitakin rahoittajia. Vähän on jo tiedossa apuja, mutta ainakin tässä vaiheessa hoidot maksetaan pääosin meidän matkakassastamme.

Koiraperheen auttamista ei oikein haluaisi jättää vain tähän. Louisen kanssa on keskusteltu siitä, antaisiko äitikoira ottaa itsensä kiinni, jotta se voitaisiin toimittaa sterilisaatioon. Syntyvyyden vähentäminen on pitkällä tähtäyksellä tehokkain keino hillitä Thaimaan koiraongelmia. Jokunen koira on aiemmin avustuksemme turvin voitukin käyttää sterilisaatiossa. Se on täällä edullinen operaatio. Näihin talkoisiin haluaisin haastaa kaikki Thaimaan-kävijät, mutta erityisesti kaikki koiriin vihamielisesti suhtautuvat, jotta he voisivat oman räksytyksensä sijaan tehdä jotain todella hyvää ja konkreettista.

Cry-pennun äiti ja sisko asustelevat nyt kaksistaan tyhjässä autonpesuhallissa.
Arka emo on toistaiseksi vain kerran uskaltanut tulla niin lähelle, että on ottanut kädestä makupalan. Ehkä yritämme hieroa lähempää tuttavuutta sen kanssa. Toinen tyttöpennuista voitaisiin Louisen mukaan viedä Meowin luokse, jossa silläkin olisi siskonsa tavoin paremmat elinolosuhteet. Tosin, kovin ahtaaksi alkaa Meowin tarhakin käydä, vaikka koirat voivat tulla ja mennä täysin vapaina. Kukapa sieltä herkullisten ruokapatojen ääreltä muualle lähtisi nälkää ja janoa näkemään. Facebookin mukaan tällä välin sinne on kaiken lisäksi toimitettu turvaan neljä uutta pentua. Ne kyllä ovat kuvan mukaan niin söpöjä, että niille uskoisi löytyvän pian oikeat kodit, jonne ne adoptoitaisiin.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Aamulenkki

Jormas: Lähes jokaisen päivän aloitamme noin 3 kilometrin kävelylenkillä, jolla riittää monenlaista seurattavaa. Tässä tämän aamun saldo.
 Tältä Thaikotimme ovelta se alkaa ja samalle ovelle se päättyy. Pihamme talventörröttäjäpuussa ei ole talvisaikaan lehden lehteä. Seven Elevenin -kaupan koira ei välitä makupaloistamme, mutta taputus ja rapsutus kelpaavat. Hedelmäkauppiaalta ostamme usein valmiiksi kuoritun ja viipaloidun ananaksen. Rakentaja rakentaa parvekkeita ja asunnon käyttäjä muuraa ne umpeen. Meowin luo ja sieltä sairaalaan viemämme Cry-pennun kotikulmilla odottaa sisko sekä äiti. 
Karja on usein laitumella tien vieressä ja kulkee joskus sinne yhtä matkaa kanssamme. Dingon lisäksi myös hengillä on autiotaloja. Rakentaminen on yhtä ikuista kuin elämäkin. Tässä oli viime vuonna seinätön, köyhän miehen koti, jolta ei juoma hevin loppunut. Aina silloin tällöin heruu meiltä riisikupin hinta nälkäiselle. Kadun koirille ei ole juuri manikyyripalveluita tarjolla.
Portin takana on ruoho usein vihreämpää. Kevyenliikenteenväylä on tarkoitettu myös pyöräilijöille. Raivaussahaporukka taitaa ihmetellä tyhmiä turisteja, jotka kuvaavat heitä. Kahden kadun välissä on oikopolku ihmisille, käärmeille, rotille ja muille kulkijoille. Joku vei lentopalloverkon muille areenoille. Lähilammen kalastaja heittää joskus virveliä,  joskus verkkoja ja joskus ei mitään. 

maanantai 27. marraskuuta 2017

Muiden maiden uutisia

päivis: Kanavien palattua televisioomme, tulee taas seurattua (rajallisesti) maailman tapahtumia. Tällä puolella palloa maailma tietysti tarkoittaa lähinnä Aasiaa. Englanninkielinen japanilaiskanava NHK-World ainakin uutisoi aiheita maista, jotka ovat kutakuinkin lähellämme: Koreoita, Indonesiaa, Nepalia ja tietysti Japania.

Luultavasti tämän tienoon uutisista vain Indonesian Balilla uhkaava tulivuoren purkaus on aihe, joka on päätynyt myös suomalaismedioihin. Ja sekin todennäköisesti vain siitä syystä, että Balilla on suomalaisia matkailijoita. Täälläkään se ei ihan ykkösuutinen ole. Ensimmäisenä NHK-World uutisoi videomateriaalin kera pohjoiskorealaisen sotilaan pakoa Etelä-Korean puolelle. Pakenijaa tulitettiin pohjoisen puolelta ja uutisen mukaan hänet on saatu siirrettyä rajalta sairaalahoitoon. Japanin pääministeri toivoo Yhdysvaltojen näyttävän mahtiaan Pohjois-Koreaa kohtaan.

Nepalissa puolestaan eletään vaalitunnelmissa. Olisikohan kyse kongressivaaleista. Muutamat ehdokkaat ovat päässeet kertomaan ajatuksiaan television välityksellä. Joku kansalainenkin pahoittelee kanavalla, että maata kohdanneen maanjäristyksen jälkeen edelleen monet joutuvat elämään teltoissa. Vaalien jälkeiseltä hallitukselta odotetaan tietysti ihmeitä.

Tätä ei uutisissa kerrottu, mutta vahvasti näyttää, että joulu on
tulossa tänne Thaimaan Pattayallekin.
Talousuutisten puolella esiteltiin tapaa, jolla puhelinsovelluksen kautta yksittäiset tuotteet vaihtavat entistä nopeammin omistajaa. On myös kehitetty laite, jolla henkilö (erityisesti sopii 30-40-vuotiaille naisille) voi ottaa kasvoistaan kännykällä kuvan, jonka avulla laite tekee ihoanalyysin. Sen jälkeen laitteesta tulee oikein annosteltuna koostumukseltaan sopivaa voidetta, jolla ihoa voi sen jälkeen hoitaa.

Tokiossa pidetään näköjään myös Olympialaiset vuonna 2020. Kanava on tänään näyttänyt Okinavassa asuvaa soihdunkantajaa, joka kantoi vuoden 1964 Olympialaisten soihtua. Noihin aikoihin tuntuu liittyvän myös kipeitä, sota- ja miehitysajan muistoja.

Sääritiedotteessa puolestaan näytettiin Kiinasta kauniita pakkas- ja lumikuvia. Jonkinlainen monsuuni riepottelee lähitienoota, joten Thaimaan eteläinen osa, johon muun muassa Phuket kuuluu, saa seuraavien päivien aikana vettä niskaansa.

Mutta kyllähän ainakin Japanissa on huomattu, että prinssi Harry on kihlautunut ja aikoo keväällä avioon. Varmaan tätä hehkutellaan myös Suomen tiedotusvälineissä. Muualtahan nämä uutiset pitää repiä, kun meiltä nuo kuninkaalliset puuttuvat kokonaan.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Blogikirjoittelu ja muu sosiaalinen media

Jormas: Päiviksen kanssa olemme kirjoittaneet tälle foorumille toukokuusta 2010 tähän päivään 2234 blogikirjoitusta vuoropäivin. Lukijoita isoon maailmaan verrattuna on vähän eikä lukukerroillakaan voi juuri elvistellä. Niitä tulee lähipäivinä 200 000. Meille se on iso saavutus. Iso saavutus on myös se, että koko ajan tilastoissa lukijamäärät ovat alati kasvaneet.
Ketkä joidenkin tuttujen ja harvojen ystäviemme lisäksi ovat lukijoitamme, siitä ei meillä ole  juuri käsitystä. Varsinkin ulkomailla lukevat ovat meille täysi mysteeri ja iso arvoitus.

Muitakin kuin some-tuttuja, on kirjoittamisemme tuonut elämäämme. Aina silloin tällöin, perin ihmeellisissäkin paikoissa ja tilanteissa joku ottaa hihasta kiinni, että "moi moi, ei me tunneta, mutta ollaan bloginne vakituisia lukijoita". Se tuntuu hyvältä, sillä koko aikana varsinkaan blogialustalle ei ole syntynyt kertaakaan keskustelua. Ei minkäänlaista. Eikä paljon palautettakaan. 

Sen sijaan viimeisen parin vuoden ajan olemme linkittäneet tai kopioineet kirjoituksia silloin tällöin Facebookin, jossa syntyykin välillä hyviä keskusteluja. Palautettakin sinne tulee enemmän, vaikka lukijamäärisssä ei isoja eroja ehkä olekaan.

Kirjoittelun harrastaminen on myös poikinut itselleni kovasti mieluisan ryhmän Faceen. Perustamaani Jomtien Pattaya Beach avointa ryhmää ylläpidän yksin. Vuodessa se on kasvanut aiheeltaan suurimmaksi paikalliseksi ryhmäksi. Yli tuhannen jäsenmäärä ylittyy näinä päivinä. Lukijoitahan avoimessa ryhmässä voi olla paljonkin enemmän.
Kirjoitusvimmaani on monia syitä, joita en itse tiedosta. Mutta joitakin tiedostan. Yksi on kantaaottamisen ja sanomisen tarve. Ja siksi kirjoittamalla, että sitä eivät toiset muuksi muuta, eivätkä voi sanoa, että sinähän sanoit noin tai näin. Muut eivät myöskään voi päättää mitä, mistä ja miten sanon. 

Muiden vastaavien palstojen ylläpitäjien, pikku diktaattoreiden mielivalta on toinen syy. Tältä osin malja täyttyi, sillä minut poistettiin vastaavalta palstalta ylläpitäjän toimesta, kun kirjoittamani ei häntä miellyttänyt. Pientä tyydytystä koin kyseisen ylläpitäjän pyytäessä päästä jäseneksi Jomtien Pattaya Beach -ryhmään. Hyväksyin.

Kolmas syy oli paikallinen sanomalehti, joka välillä kirjoittaa kovin kipakasti henkilökohtaisista, lukijankin asioista ilman lupaa. Koska kyseinen lehti ilmestyy myös sähköisesti, pyysin toimitukselta monet kerrat oikeuksia kommentointiin. Sain lähes yhtä monta lupausta, jotka olivat parhaimmillaan, että "työn alla". Siellä ne ovat perin thaimaalaiseen tapaan edelleen. 

Enää en lupia ja lupauksia muiden foorumeille kaipaa, sillä sanon sanomiseni omilla julkaisuilla, jotka ovat avoimempia kuin yksikään paperinen tai sähköinen lehti.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Arkielämää Thaimaassa

päivis: Ajattelin ensin kirjoittaa tämänkin blogin Cry-nimisestä koiranpennusta, josta on tänne tullut laitettua asiaa parin blogin verran. Ehkä siirrän aiheen myöhempään ajankohtaan, sillä Cryn tilanne on tällä hetkellä hieman auki. Se on kovien kipujen vuoksi siirretty Na Jomtienin eläinsairaalaan, jossa sen oloa on kuuleman mukaan saatu kovastikin helpotettua. Juuri tulleen viestin mukaan sillä on kuitenkin vielä edessään leikkaus, jonka on tarkoitus palauttaa sen mahdollisuus päästä jaloilleen.

Tässäkin tapauksessa pätee sanonta "kaveria ei jätetä". Me olemme sitoutuneet maksamaan Cryn hoidosta syntyvät kustannukset, mitä ne sitten ovatkaan. Myös joltain organisaatiolta on ilmeisesti mahdollisuus saada apuja sairaalalaskuihin, jotka tulevat olemaan ihan kohtuullisen korkeat. Näistä varmaan kirjoittelemme myöhemmin.

Viime päivät ovat menneet osin tuttujen kaavojen mukaan. On oltu suomalaisporukan kanssa rantaretkellä ja tänään täällä Jomtienkin rannalla. Ajatukset ovat kuitenkin olleet usein koirissa. Olemme myös päivittäin käyneet Meowin luona, jossa Cry on ollut hoidossa ennen eläinsairaalaan siirtämistä.

Koirien luokse kulkumme tosin suuntaa ilman tuota onnetonta pentuakin. Kai se on tässäkin asiassa niin, että kun jollekin antaa pikkusormen, pian se vie koko käden. Minusta on mukava olla edes vähän avuksi ja osana sitä työtä, jota täällä tehdään koirien hyväksi. Toistaiseksi se on rahan antamisen lisäksi tarkoittanut punkkien nyppimistä pennuista ja vähän niiden pesemistäkin. Ehkä lähiaikoina rohkaistun hoitamaan myös isompia koiria.

Thaimaassa epäilemättä rakastetaan eläimiä. Irrallaan jolkottelevat koiratkin
pääsääntöisesti saavat päivittäin edes jollain tavalla mahansa täyteen. Tämä
nuorehko mies huolehtii puolestaan pulujen ruokkimisesta Jomtienin rannalla.
Täällä kotona olemme edelleen keskellä työmaata. Tosin kolina ja pauke on huomattavasti vähentynyt siitä, mitä se oli viimeksi täällä ollessamme alkuvuodesta. Nyt ollaan enemmän jo sisustusvaiheessa, kun vihonviimeisetkin asukkaat alkavat olla valmiina muuttamaan sisään. Satakunta asuntoa on silti vielä myymättäkin, mutta noin 1500 huoneiston kokonaisuudessa se on kai aika vähäinen määrä.

Alkuviikosta meillä oli yli kuusi tuntia kestänyt sähkökatkos, kun koko Chaiyapruekin soi kolmosen kadunvarsi oli linjatöiden kohteena. Ilmoitettu sähkökatkos kesti vähän kauemmin kuin oli odotettu, mutta hyvin siitäkin selvittiin, kun osan ajasta olimme pois kotoa. Taisimme silloin käydä ainakin Harrikka-liikkeessä. Se onkin viime viikkoina tullut kovin tutuksi. Nyt pyörän lisätarvikkeetkin on viimein saatu listattua ja toivon mukaan myös tilattua.

Sähkökatkoksen jälkeen meille kävi niin, että "hyvän haltian" ansiosta saamamme kymmenet televisiokanavat katosivat kuin pieru saharaan. Poissa ne ovat edelleen ja televisiosta näkyy tällä hetkellä vain kaksi kanavaa. Toinen suoltaa mitä milloinkin, mutta kovan kohinan takia sitä ei viitsi katsella. Toiselta kanavalta taas näytetään illasta toiseen dubattua intilaista sarjaa, jonka päähenkilö on vähän oudon näköinen, ihmeelliset taikavoimat omaava poikalapsi. Nyt tosin ruudussa näkyy thainyrkkeilyä, joka täällä onkin vähintään yhtä suosittu laji kuin hiihto Suomessa.

Vaan kuinka kävikään? Tuo hyvä haltia ilmestyi tätä kirjoittaessani (paikallista aikaa lauantaiehtoona) jatkamaan työtään ja sai palautettua aikaisemmat kanavat, joita näyttäisi olevan jotain 150. Hienoa, kun taas pääsen seuraamaan kuninkaallisia uutisia ja Thaimaan pääministerin englanniksi tekstitettyjä puheita. Länsimaisista kanavista puhumattakaan.

Saunominen Seven Seasin Harvian höyryhuoneessa ei meillä liity mihinkään viikonpäivään tai kellonaikaan, mutta sattumalta juuri tänään, lauantaina illan suussa, päätimme käydä kylpemässä. Edelleenkään naisten puolen höyryhuone ei toimi, mutta meitä se ei pahemmin haittaa. Eikä kai muitakaan, sillä hyvin ovat kaikki mahtuneet samaan saunaan.

Rahan vaihtaminen kuuluu tuttuihin rutiineihin. Sitä tällä reissulla meneekin taas hankintoihin, vaikka päivittäiseen elämiseen rahaa ei pahemmin kulukaan. Seuraamme netistä euron kurssin kehitystä suhteessa Thaimaan bahtiin ja kipaisemme suosikkifirmamme vaihtokopille, kun kurssi näyttää edes kohtuulliselta. Poissa ovat ajat, jolloin vaihtokerroin oli 40, joskus enemmänkin.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Mikä on suomalaisuutta

jormas: Aamulla laitoin Faceen pari ottamaamme kuvaa siitä kuinka mukava on ulkomailla kokea suomalaisuutta. Se kirvoitti oitis kieliä kertomaan aiheesta kaikkea kielteistä. Mikään ei näiden mollivoittoisten sanan säilän taitajien mielestä ole suomalaista, vaan kaikki on ulkomaille joko viety tai anastettu. Joukossa oli vain yksi myönteinen ilmaisu.

Mutta minulle tämä ei mene lainkaan näin. Kun menin paikallisen Kasikorn-pankin automaatista nostamaan vähäisiä bahtejani, tervehti minua näyttöruudulla ensimmäisenä Angry Birds.

Ja kun nousen kilometrin mittaiselta altaaltamme ja kävelen biitsimme keinonurmen viiden metrin matkan maan tasalla olevalle parvekkellemme ja pyyhin jalkani käsin kudotulle Angry Birds -kynnysmatolle, niin totta on, että sitä ei ole kutonut kantasuomalainen eikä mamu kaukaisessa Suomessa, vaan joku paikallinen saadakseen riisiä kuppiinsa.

Kun päivän mittaan jatkan kattoterassille kotimme katolle yhdeksänteen kerrokseen Koneen hissillä katsomaan miltä Thaimaanlahti näyttää, niin en usko, että hissi olisi tehty Hyvinkään hissitehtaalla.

Ja kun päivän päätteeksi istun Päiviksen kanssa Seven Seasin Harvian höyryhuoneeksi kutsumassamme saunassa loistavassa seurassa paikallisten, venäläisten ja kiinalaisten kanssa, ei hetkestä katoa suomalaisuus, vaikka Harvian kiuas olisi tehty Muuramen sijaan Huitsin Nevadassa.

Kun saunan päälle kietaisen itseni Marimekon kylpytakkiin, tulee mieleen luoja ja luodun pelastaja. Armi Ratia ja Kirsti Paakkanen.

Päivän päätteeksi Tove Janssonin Muumi-mukista Kulta-Katriinat, luonnollisesti luomuna, juotuani kömmin Finlaysonin Jesus-käärinliinoihin odottelemaan Nukkumattia.

Ajattelen viimeiseksi, että hakisinko huomenna Reissumiestä samalla reissulla, kun käyn Seuralla syömässä karjalanpaistin. Tämä kaikki on minulle suomalaisuutta.

Mutta on sitten kuinka pistämätön, kielteinen logiikka hyvänsä, niin jostain ei tämän päivän suomalaisuus katoa, vaikka se olisi Monacossa. Se on Suomibaarissa formulakisojen aikaan Kimi Räikkönen sijoituksesta riippumatta. Kimissä istuu suomalaisuus kuin täi tervassa eikä se poistu vaikka voissa paistaisi.

torstai 23. marraskuuta 2017

We call her Cry

päivis: Koira-aiheinen kirjoittelu tosiaan jatkuu, kuten Jorma eilen aavisteli. Arkiset aamurutiinimme saivat eilen uuden käänteen, kun Jorman kuvaamalla tavalla löysimme lähes naapurissa asustelevan koiraperheen nuorimmaisen itkemässä hädissään. Siitä siis myös tuo hänelle annettu nimi Cry.

Eläinlääkäri oli väärässä. Niinhän ei saisi tapahtua, mutta tosielämä on joskus sellaista. Kokemuksemme mukaan ainakin täällä Thaimaassa eläinlääkärit antavat toisinaan diagnooseja, joiden perusteella koiralla ei olisi minkäänlaisia elämisen mahdollisuuksia. Tällä kertaa oli toisin päin. Saimme mukaamme pussillisen lääkkeitä, joilla koiran suunnilleen viikon sisällä pitäisi tokentua vaivastaan. Hetken jo näimme itsemme päivittäin ruokkimassa ja lääkitsemässä liikuntakyvytöntä pentua sen kotona, autioksi jääneessä autopesulassa.

Onneksi on kuitenkin Meow, jonka luokse saatoimme pennun viedä. Enemmän tai vähemmän hoitoa ja hoivaa tarvitsevan 120 koiran jatkeeksi.

Cry on ainakin alussa osoittautunut helppohoitoiseksi potilaaksi. Nimensä
mukaisesti se kuitenkin osoittaa kovalla itkullaan, kun sillä on kipuja.
Meow näki heti, että Cry on saanut tällin. Ei se minkään tulehduksen kourissa ainakaan ensisijaisesti ollut. Kuumeinen kylläkin. Niinpä kävimme uudelleen eläinsairaalassa, jossa pennusta otettiin röntgenkuva. Se osoitti karusti, että jonkinlaisen loukkaantumisen seuraksena Cryn takaraajoista toinen on jotenkin mennyt sijoiltaan. Mahdollisesti muitakin vaurioita kuvasta saattoi nähdä.

Nyt hoito-ohjeeksi tarjottiin ensin lepoa ja myöhemmin kuntoutusta. En tiedä sitten, onko jonkinlaisen kävelytaidon mahdollisuus luokkaa fifty sixty. Meowin luona koiria on ennenkin onnistuttu hoitamaan käveleviksi kehnoista ennusteista huolimatta. Toivotaan, että näin kävisi nytkin.

Olin eilen muutenkin aikeissa mennä auttelemaan Meowin luokse. Oli hyvä nähdä, miten rauhallisesti Cry otti uudet tilanteet.  Saman päivän aikana se muun muassa oli ensi kertaa elämässään ensin moottoripyörän sitten auton kyydissä. Tosin se saattoi myös olla hieman sekaisin saamastaan lääkityksestä.

Kun tänään kävimme katsomassa pentua ja muita koiria, kuulimme, että Cry on päivällä itkenyt ja se on saanut kipupiikin. Nyt se vaikutti taas kivuttomalta, mutta arvatenkin hämmentyneeltä, kun ympärillä pyöri lauma vilkkaita ja liikkuvia pentuja ja isojakin uteliaita koiria. Laihana lohtuna ja vähän kuitenkin ilon aiheena oli se, että kumpanakin päivänä sille on maistunut ruoka ja vesi.

Tänään sain kunnian pestä yhden Meowin pennuista, joka oli sotkenut
itsensä ties missä kuravellissä pyöriessään. Koko operaation ajan
mukana oli uteliasta talon väkeä, joista tässä yksi linssilude.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Koiraelämää

Sudet norkoilivat jo kauan ennen koiran kesyyntymistä ihmisten leirien lähettyvillä ruoan tähteitä kärkkyen. Samaan tapaan sudet elävät nykyisin Italiassa, missä ne paikoin tonkivat jätteitä tunkioilta. "Spagettisudet" ovatkin ottamassa ensi askeleita kohti kesyyntymistä.

Muinoin sudenpentuja otettiin leireihin lemmikeiksi, mutta niukkoina aikoina susia myös syötiin ja niiden taljasta tehtiin turkisvaatteita. Kotisusista oli hyötyä lisäksi ihmisten omien jätteiden syöjinä. Ne myös varoittivat ihmisiä leiriä lähestyvistä vieraista.

Tästä kaikesta voi olla aikaa reippaat 100 000 vuotta, mutta siellä jossakin ovat nykyisten koirien juuret. Tänä päivänä Thaimaassa esimerkiksi rakentajat asuvat peltihökkeliyhteisöissä ja ottavat koiria osin samoista syistä. Kun rakentajat lähtevät, koirat jäävät. Näin syntyy yhteisökoiria, jotka ovat tavallaan kodittomia, mutta joiden koti voi olla mopotaksikopilla, ruokakärryjen mukana, Seven Elevenin edessä ja niin edelleen.

Osa koirista villiintyy lähes täysin autioille tonteille eivätkä ne anna ihmisten koskettaa. Luottamus ne hylänneisiin ihmisiin on mennyt. Mutta jostakin on niidenkin ruokansa saatava.

Osa itsekkäistä turisteista kulkee bambukeppi kädessä ja on sitä mieltä, että kaikki irtokoirat pitäisi tappaa. Me vastaavasti kuulumme niihin, jotka kulkevat koiranruoka- ja rahapussi mukana. Ruokimme koiria, viemme joskus eläinlääkärille ja maksamme hoitoja ja sterilointeja. Tähän jobiin ei ole bambukepeillä rauhansa turvaajia näkynyt, vaan he jatkavat itsekästä, loputonta huiskimistaan.

Perinteisellä aamulenkillämme on muun muun muassa kaksi äitikoiraa, joilla molemmilla on kaksi pentua ruokittavana. Toinen yksinhuoltajaperhe asuu Seven Seas -kotimme vieressä autiolla tontilla ja toinen alueen toisella puolen aution autopesulan uumenissa.

Molemmat ovat oppineet tulemaan luoksemme vihellyksestä. Tänä aamuna ei kuitenkaan pesulan toinen pentu juossut luoksemme. Sen sijaan kuului vain hirveä parku ja itku. Että "olen täällä, mutta jalat eivät toimi, auttakaa joku!!"

Aikamme tuumasimme ja livahdimme aidan raosta pennun luokse. Päivis koppasi pennun syliinsä ja veimme sen jo osin tutuksi tulleelle, naapurissa olevalle eläinklinikalle. Siellä se sai nesteytystä sekä pari piikkiä, muttei voinut jäädä sinne, sillä mahdollinen infektio olisi voinut tarttua muihin eläimiin.

Niinpä hain moottoripyöräni ja pienen pieni koiranpentu, joka oli jo saanut elämöintinsä ansiosta Päivikseltä nimen Cry, matkasi pyörän satulassa  välissämme Meowin luokse pyyhkeeseen käärittynä. Siellä ei koira-apuhoitajista ollut pulaa. Tästä tarinasta on taatusti toinenkin osa tulossa. 


tiistai 21. marraskuuta 2017

Autuaan tietämättömänä maailman tapahtumista

päivis: En ole kuukauteen seurannut uutisia. Voisin melkein jopa sanoa, että EVVK eli ei voisi vähempää kiinnostaa. Sen verran tiedän, että Trump kävi Aasiassa, mutta ei Thaimaassa. Joku oudon mallinen asteroidi tai vastaava on havaittu avaruudessa ja Cheek järkytti fanejaan ilmoittamalla, että lopettaa uransa. Anteeksi, jos tuon järisyttävän informaation jakanut julkimo on joku muu kuin Cheek.

Ehkä tuo taivaallinen tieto on ainut, jonka jotenkin voisin sanoa kiinnostavan. Ei kuitenkaan niin paljon, että olisin lukenut uutisen otsikkoa pitemmälle. Täysikuun olen täällä tällä reissulla nyt nähnyt yhden kerran. Silloin vietettiin juhliakin.

Kun Anne Pohtamo läksi vuonna yksi ja kaksi maailmalle ja häneltä kysyttiin jossain lehtihaastattelussa mielenkiinnosta maailman tapahtumia kohtaan, Anne-tyttönen tokaisin siihen, että häntäpä ne eivät juuri kiinnosta. Taisi misseys kiinnostaa enemmän. Muistan, että tiedostavissa piireissä, joissa niihin aikoihin liikuin, asia särähti pahasti korvaan. Etteivätkö tosiaan maailman asiat kiinnosta! Järkyttävää. Nyt olen itse samassa tilanteessa.

Suomen tai maailman tapahtumien sijaan on ihan mukava vain seurata, mitä
omassa ympäristössä tapahtuu. Tässä tehtiin käsipelillä betonista tietä
Jomtienin rannalla muutama viikko sitten.
Aamulla ensimmäiset kiinnostavat asiat liittyvät lähinnä päivän säähän. Mahtaako tänään tulla sadekuuroja. Ja mitä sitten vaikka tulisikin. Näillä seuduilla Thaimaassa sateet yleensä tulevat ja menevät vaikuttamatta kummemmin lämpötilaan. Se pysyttelee enimmäkseen 30 asteen tietämissä satoi tai paistoi.

Kun Vietnamissa riehui taifuuni, sen vaikutuksia täkäläiseen säähän tuli seurattua jonkin verran, mutta lähinnä kotipihan palmujen välityksellä. Kun ne jaksoivat heilua vimmatusti, tiesimme, että taifuuni ei Vietnamissa ole vielä hellittänyt otettaan. Kun päiviä jatkuttuaan tuuli viimein tyyntyi, ymmärsimme, että Vietnamissakin se on hellittänyt.

Suomen säätietoja tulee tietysti pantua merkille silloin, kun netistä silmiin osuu jotain aiheeseen liittyvää. Nyt on kai povattu eteläänkin lunta.

Kuninkaan hautajaiset eli tuhkaamiseen liittyvät seremoniat tuli toki seurattua melko tarkastikin television välityksellä. Nyt kuninkaallinen mielenkiinto on kohdistunut lähinnä uusiin 20 bahtin seteleihin. Myös uuden kuninkaan suuret kuvat julkisilla paikoilla on pantu merkille. Samalla edesmenneen kuninkaan kuvat ovat olleet vähenemään päin.

Suomen päivänpolitiikasta en tiedä yhtikäs mitään. Tai sen verran kyllä, että Kirri-Tikkakoski-moottoritie on kai viimein saamassa rahoituksen. Olisiko siinä kuukauden ajalta sopiva annos poliittisesta päätöksenteosta? Matti Vanhasen sairaalareissun jostain välineestä bongasin ja sekin on nyt tiedossa, että Aira Samulin sai kutsun linnanjuhliin.

Thaimaan pääministerin viikoittaista (ehkä) puhetta olen muutaman kerran seurannut hetken televisiosta. Se tekstitetään englanniksi, mutta kun pääministeri puhuu niin nopeasti, en oikein pysy mukana tekstivirrassa. Puhumattakaan, että ennättäisin kunnolla ymmärtää, mitä hän mahtaa sanoa. Se on kuitenkin käynyt selväksi, että kansalta toivotaan malttia hankaliksi koetuissa tilanteissa.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Bangkokissa

jormas: Lähdimme pariksi päiväksi valtakunnan suurimpaan kaupunkiin. Asukkaita lienee varovaisenkin arvion mukaan tuplaten kuin koko Suomessa. Ja meno monesti sen mukainen.

Kulkuneuvoksi Jomtien-Pattayalta valitsimme tällä kertaa ilmastoidun lentokenttäbussin, joka maksaa noin kolme euroa Suvarnabhumin lentokentälle. Thaikodiltamme linja-autoasemalle on kolme-neljä kilometriä, joka taittui sujuvasti moottoripyörällämme.
Lentokentältä jatkoimme sitten junalla ensimmäiselle skytrain-asemalle vaihtamaan junaa, jolla matkasimme loput matkasta Bangkokin keskustaan.

Hotelliksi olimme valinneet Four Wingsin, joka osoittautui kelpo valinnaksi. Huone oli oikein hyvä, kuten allasosastokin poreammeineen. Mutta aivan ehdoton  yliveto oli huoneen hintaan kuulunut aamupala. Koskaan elämässäni ei ole eteen sattunut yhtä monipuolista.

Syy reissuun tuli yhdeltä kaverilta, joka oli jostain bongannut aikeistamme hankkia Harley Davidson moottoripyörä. Hän lähetti linkin, että bangkokilainen jälleenmyyjä järjestää pirskeet. Sinnehän meidän oli mentävä, joka olikin kaikkine tarjoiluineen ja esiintyjineen oikein hieno juttu.

Kun ilta pimeni, alkoi väkeä Harrikoilla tulla. Varmasti tunnin ajan koko ajan tuli pyöriä, jotka lähes poikkeuksetta olivat monen mielestä niitä ainoita, oikeita moottoripyöriä.

Otin kuvia ja pienen videonpätkänkin, jonka yritän laittaa tähän taskukokoisella laitteellani. Se ei kuitenkaan onnistunut, mutta jätän tekstin ja laitan kuvan tilalle, jos vaikka joku lukija osaisi neuvoa elävän kuvan laitossa. 

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Thaimaan tuoksut

päivis: Meillä tuoksahteli päivä tai pari sitten viemäri Seven Seasin käytävällä. Muistin silloin, miten jokunen vuosi sitten olin lavataksilla menossa Pattayalle, kun vastapäätä tuli istumaan länsimaalaisen näköinen nainen pienen lapsen kanssa. Seurana heillä oli thaimaalaisnainen ja puhekielenä englanti. Farangi tai falangi eli tuo muun maalainen totesi thaikulle, että Thaimaan haju, kun samanlainen viemärin haju tulvahti sieraimiimme. Naiset nauroivat tuolle toteamukselle.

Hetki jäi jotenkin lähtemättömästi mieleeni. Ehkä siksi, että pidin sitä sopimattomana. Miksi Thaimaata pitää mollata tuolla tavalla? Totta on, että täällä on pahoja hajuja siellä täällä, mutta kyllä on hyviäkin tuoksuja. Ja niitä on varmasti enemmän kuin pahoja.

Silloin tällöin olen haistavinani kardemumman milloin missäkin. Jopa kotipihallamme. Yhtenä iltana tuo tuoksu tuntui selvästi moneen kertaan, kun ajelimme kotia kohti Pratamnakilta, jossa olimme kyläilemässä. Vai olenko sittenkin erehtynyt? Onko tuo lähes huumaava tuoksu kuitenkin jostain muusta kasvista lähtöisin?

Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa, sillä Google tietää kertoa, että kardemumma on luontaisesti kotoisin jostain ihan muualta kuin Aasiasta. Olen kuitenkin päättänyt pitää tuota hyvää tuoksua kardemumman tuoksuna kunnes joku kertoo, mikä muu se voisi olla.

Ihan oma juttunsa ovat ruoan tuoksut. Niitä on tarjolla vähän joka paikassa.
Tässä tuoksuvat herkulliset friteeratut banaanit, joita on joka päivä tarjolla
lähikauppamme, 7-Elevenin edustalla.
Aika usein nenään tulvahtaa myös suitsukkeiden tuoksu. Niitähän poltellaan milloin missäkin, ei vain henkien taloissa tai muissa vastaavissa rukouspaikoissa. Myös hierontavoiteiden tuoksut ovat voimakkaita. Mieluisin tuoksu, jonka voi tuntea varsinkin rannoilla, on ilman muuta kookosöljyn tai -voiteen tuoksu.

Täällä on paljon kukkivia luonnon kukkia, mutta ihme kyllä, ne eivät tuoksu juuri lainkaan. Muutenkaan luonnon tuoksuja tuon "kardemumman" lisäksi ei ole samalla tavalla kuin on Suomessa. Täältä puuttuu kokonaan esimerkiksi sellainen tuoksu, jonka voi tuntea vaikkapa joskus virkistävän kesäsateen jälkeen. Ja yksi hyvä syy olla Suomessa keväällä tai alkukesästä on ehdottomasti tuomen kukinta. Vastaavaa tuoksua ei Thaimaasta löydy hakemallakaan.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Thaimaan matkailua ja oleilua, osa 5

jormas: Seuran vastuunkantamisen lisäksi yksi merkittävä syy, että jatkoimme silloisessa Thaikodissamme vuodesta toiseen, oli vuokranantajamme, hotelli Welcomen kirjallinen lupa uima-altaan käyttöön.

Mutta yhtenä päivänä kyseinen apulaisjohtaja-rouva tuli parin vartijan kanssa ja kyseenalaisti itse allekirjoittamansa luvan. Siihen loppui aamu- ja kaikki muutkin uinnit ja aloitimme lähtölaskennan silloisesta kodistamme.
Seuran vanhat tilat ovat alakuloiset
Jossain vaiheessa huomasin myös, etten enää osannut tehdä oikein mitään Seuran hyväksi ja ilmoitin hallitukselle, etten ole enää seuraavana vuonna käytettävissä hallitus- enkä mihinkään muihinkaan tehtäviin.

Kun puheenjohtaja aikoinaan pyysi minua hallituksen jäseneksi ja sittemmin varapuheenjohtajaksi, sanoin sen olevan ok nimenomaan niin kauan kuin mahdun samalle kupille. Ja kun katson, etten mahdu, teen tilaa muille. Nyt oli sen aika ja varapuheenjohtajana jatkaa uusi mies.

Seuralla on loistava puheenjohtaja ja ilman häntä Seura ei olisi koskaan saanut hankittua uusia tiloja. Tosin oma osuutensa niiden hankkimiseen on myös hallituksilla, joissa olin varapuheenjohtaja. Sillä vaikka Seura meneekin vahvasti puheenjohtaja-vetoisena, yhden hengen show se ei ole, vaan kaikkia tarvitaan. Aika näyttää saako jäsenistö hankkeen uusine tiloineen velattomaan satamaan.

Meille tämä kaikki mahdollisti uuden Thaikodin hankinnan, josta ei riskejäkään puuttunut. Mutta siitä en kirjoita seuraavassa blogissa, vaan ehkä joskus myöhemmin.