Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Thaimaassa on omituinen tapa uutisoida onnettomuuksia

päivis: Katselin pitkästä aikaa televisiosta thaimaalaista uutislähetystä, joka tällä kertaa koski ainakin osittain Pattayalla tapahtuneita asioita. Moni uutisaihe jäi thaikieltä ymmärtämättömälle epäselväksi, vaan ei jälleen kerran se, että minkäänlaista yksilönsuojaa täällä ei tunneta. Vapaata riistaa medialle ovat muun muassa onnettomuuksissa menehtyneet ja heitä surevat omaiset. Melko iljettävää.

Thaimaassa on tapana, että varsinkin onnettomuuksissa tai väkivallan seurauksena menehtyneet "pääsevät" nimeään myöten uutisiin. Jos kyse on ulkomaalaisesta, myös kansalaisuus kerrotaan. Jos oikein huono tuuri käy, esimerkiksi jonkun papparaisen sukulaiset saattavat saada tiedon ikämiehen menehtymisestä jonkin thaimedian välityksellä ennen kuin virallinen ja pehmeämmin kerrottu suru-uutinen tavoittaa omaiset.

Ikävänä yksityiskohtana on saatettu vielä netissä tai televisiossa kertoa, että kuolema on papan korjannut jonkun bordellin lakanoiden välistä. Tai että suvun reppureissaaja on ahdistuksissaan hypännyt kuolemaan condon kymmenennen kerroksen parvekkeelta.

Äsken katselin selvästikin jonkun oppilaitoksen pihassa kuvattua materiaalia, jossa yksi arviolta päälle kymmenvuotias tenava itki kipujaan, kun hänen jalkansa oli juuttunut sadevesiviemärin väljän ritilän väliin. Asian merkittävyyteen nähden varsin pitkä uutisvideo ei näyttänyt keinoa, jolla pojan jalka saatiin pois pinteestä. Meillä varmaan kysyttäisiin vähintään, onko kuvamateriaalin julkaisemiseen ollut vanhempien lupa.

Ja heti edellisen "uutisen" perään saattoi katsoa, kun arvatenkin venäläistä miesturistia yritettiin tuloksetta elvyttää jossain kohtaa kotirantaamme. Paikalla olleen omaisen surua ja tuskaa ei tietenkään myos mitenkään kaihdettu kuvauskohteena.

Meillä Suomessa kannustetaan nykyään silminnäkijöitä lähettämään lehdille kännykkäkuvia erilaisista onnettomuustilanteista. Moni näin tekeekin pienen palkkion toivossa. Thaimaassa sen sijaan näyttää olevan käytäntö, että tiedotusvälineet seuraavat hälytyksen saaneita pelastusviranomaisia kuin hai laivaa. Sattumalta paikalla olleita ulkopuolisia ei ilmeisestikään tarvita avustamaan mediaa.

Asiasta sen enempää tietämättä uskaltaisin väittää, että median kuvaajaporukka on aina valmiina jossain poliisilaitoksen nurkilla odottamassa seuraavaa hälytystä jonnekin onnettomuuspaikalle. Ja jos ei muuta kerrottavaa sille päivälle ole tarjolla, kuvataan sitten jalastaan jumiin jäänyttä pulskaa koulupoikaa, jonka ympärillä poliisin, palolaitoksen ja ensihoitajien lisäksi häärää kymmenittäin uteliaita.
Kuvan henkilöt eivät tiettävästi ole median edustajia eivätkä myöskään liity
tekstin aiheeseen. Ovatpahan vain sattuneet kuvauskohteekseni Burapa-
moottoripyörätapahtumassa parisen viikkoa sitten. Blogin aihe on sen verran
karu, että se tarvitsee tähän loppuun vähän kevennystä.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Shoppailemaan uniasussa ja housut nurinpäin

jormas: Meille tai oikeastaan Päivikselle on tullut tavaksi ikään kuin tarkastaa pukeutumiseni ennen lähtöä ulos tai minne nyt milloinkin olemme menossa. Ennen se minua nyppi, vaan ei enää, sillä olen oppinut pitämään siitä. Ajattelen siinä olevan jotain rakasta ja läheistä, vaikka se ehkä on vaan tsekkaus kehtaako tuon kanssa lähteä mihinkään ja ylipäätään näyttäytyä.

Mutta joskus lähtötouhu menee toisinkin. Eilen aamulla olin ottanut menemisen kanssa hieman ennakkoa ja vältyin pukeutumistarkastukselta. Olin jo pulaamassa kulkupyörämme Harleyn luona, kun Päivis tupsahti siihen uudessa, raikkaassa asussa. Ja kysyi ympäri pyörähtäen: "Näyttääkö tämä uniasulta tai pyjamalta? En tiedä mikä sen hetkiseen minääni meni, sillä sanoin, että "näyttäähän se!" Vaikkei näyttänytkään. Kaikkea muuta. Siitähän syntyi autohallissa pikku leikkimielinen kriisi, että "hyvänen aika, aivanko totta? Kyllä minun on nyt mentävä vaihtamaan, odotatko tässä" ja niin edelleen.

Piti hetki sovitella sanoja ja ajatella mitä sanoo, etten olisi pahentanut asiaa. Tulin päättelyissäni nimittäin tulokseen, että tähän ei ole sopivaa sanoa: "Entäpä sitten? Eihän ne meille mitään voi, eikä kukaan oikein tunnekaan."

Viimein päästiin lähtemään. Alkuperäisissä asuissa. Ensimmäinen kohde taisi olla vakuutusyhtiö, jonne menimme kysymään, että kun myin moottoripyörän, jossa oli jonkinsorttinen kasko-vakuutus, niin irtoaisiko jotain palautuksia joko handuun tai tilille?

Kunnolla ei päästy firmasta ulos, kun vierestäni kuului parahdus, että "voi hyvänen aika". Ja minä hätääntyneenä tumppujani tanaan sovitellen, että kuka käy vaimon kimppuun vai jäikö joku auton alle? Mutta ei, vaan viesti jatkui: "Jorma, sinulla on housut väärinpäin!" Ja vilkuilua sinne tänne, jotta moniko ympärillä katselee suu sekä silmät ammollaan.

Ei tietenkään ketään, ajattelin. Ja ettei sitä kukaan muu edes huomaa. Mutta ei ollut perusteluillani virkaa, vaan minut passitettiin Big C:n käymälätiloihin housunkääntöön.

Miesten osastolla olivat kaikki pömpelit varattuina, joihin pääsyä muutama jonottikin. Ajattelin, että äijien toiletissahan tässä ollaan ja vaihtamisen onnistuvan siinä käsienpesualtaiden edessäkin.

Riisuin housut pois. Koska en ohuiden thaihousujen alla käytä alushousuja enkä nimettömiä, niin siinä sitten seisoin munasilteni ja havahduin, nyt tosiaan suu ja silmät ammollaan tuijottavia thaikkumiehiä. Että voi hyvänen aika, tuohon pesualtaaseenko farangi aikoo vääntää tortun?

Kun selvisin hämmennyksestä, jatkoin operaation loppuun ja iskin ihmettelijöille lähtiessäni silmää, että ei ne mulle mitään voi. Mukava päivä ihmisten ilmoilla alkoi pyjamassa ja pöksyt nurinpäin.

maanantai 19. helmikuuta 2018

Kuka nyt kulttuurin perässä Thaimaahan matkustaisi

päivis: On kai ihan inhimillistä, ettei (juuri) kukaan matkusta Thaimaahan kulttuurikohteiden perässä. En ainakaan minä, sillä en edes tunne täällä kulttuurin kannalta merkittäviä nähtävyyksiä tai museoita. Enkä tiedä paljoakaan täkäläisestä esittävästä taiteesta. Niin kuin monesti olen näissä blogeissakin kertonut, minulle ykkösasioita Thaimaassa ovat lämpö ja ystävälliset ihmiset, nykyään entistä enemmän myös koirat. Toiveissa elää, että voisin vielä lisätä tuohon listaan kehutun thaimaalaisen ruoan. Ehkä täkäläisten kasvisruokien salaisuus vielä joku päivä aukeaa minulle.

Tänään olisin voinut hiukan sivistää itseäni, kun netissä huomasin Pallontallaajien artikkelin Thaimaan maailmanperintökohteista. Jaoin sen Jomtien Pattaya Beach -ryhmän sivuille, kun ajattelin, että jollekin se ehkä tarjoaisi tietoa omatoimimatkakohteita tuumatessa. Itse tyydyin vain lukaisemaan artikkelin pikaisesti.

Otan harvoin kuvia tällaisista nähtävyyksistä. Kultainen munkki tai Buddha näkyi
kuitenkin niin kauas, että sen edustalla oli melkein pakko käydä kääntymässä.
Kirjoitin viimeksi kielimuurista ja omasta laiskuudestani opetella vieraita kieliä. Jostain syystä huomaan olevani esimerkillisen laiska myös kulttuurin harrastamisen suhteen. Ei pitäisi, koska olen kuluttanut yliopiston luentosalien penkkejä eräänkin vuoden hankkiakseni maisterin paperit juuri niiltä aloilta, joihin inhimillisen kulttuurin koko kirjo kuuluu. Paitsi että en ole koskaan opiskellut kirjallisuuteen liittyviä aineita.

Aamulenkin varrella on
mielenkiintoinen ovi
betoniaidassa.
Thaimaa ei kyllä tee suurta poikkeusta muiden matkakohteiden joukossa. En juuri koskaan mieti ulkomaille matkustaessa, mitä kaikkien himoitsemia nähtävyyksiä siellä voisi käydä omin silmin katsomassa. Melkein häpeillen täytyy tunnustaa, etten ole jalallani astunut edes Louvreen, vaikka Pariisikin on tullut nähtyä useammankin kerran. Ihan kuin potisin jotain museoallergiaa.

Sen sijaan minusta on mukava vaikka istuskella kahvilan terassilla ja seurata ohi kulkevia ihmisiä. Thaimaassa tuo sama hoituu tietysti myös. Terasseja ja terassikelejä riittää, mutta saman asian ajaa vaikka rantatuoli. Jos ei ole tarve olla sosiaalinen, päivänsä voi hyvin viettää tarkkailemalla rannalla ehkä samalla asialla olevia toisia turisteja ja heidän rahoillaan päivittäisen leipänsä hankkivia myyjiä ja erilaisten palvelujen tarjoajia.

Ehkä kuulunkin niihin ihmisiin, jotka korkeakulttuurin sijaan mieluiten näkevät sitä, mikä on tavallisten ihmisten aikaansaamaa kulttuuria. Tai ehkä opiskeluvuosieni ainevalintojen painotuksesta johtuukin, että olen enemmän kiinnostunut arjesta ja arkisista elämän ilmiöistä.

Jotain siitä kirjoitin äskettäin, kun kuvailin ihmisten halua koristella usein hyvinkin karuja kotejaan ja kotipihojaan. Ja esimerkiksi toreilla katselen mielelläni ihmisten kasvattamia vihanneksia ja myyntiä varten valmistamia ruokia. Jos tarjolla olevissa vaatteissa, muissa tekstiileissä tai tarve-esineissä on vähänkin käsityön leimaa, takuuvarmasti olen kiinnostunut. Silti ollaan vielä kaukana siitä, että harkitsisin tuon tuotteen ostamista.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Rahaa ja onnea on maailma pullollaan

jormas: Joskus jälkeen Vapahtajamme syntymän, lopetin alkoholin käytön ja aloin rakentaa uutta tulevaisuutta.

Yksi osa sitä oli hoitaa velat, sillä 'kaikkihan me maksamme, eikös juu?" Asiaa helpottamaan kiersin kaikki pankit Jyväskylän kävelykadun varrella aidosti nöyränä ja hattu kourassa tarkoituksenani yhdistää vippini sinne tänne yhdeksi lainaksi.

Aidosti tarkoittaa sitä, että raittiuteni alkuaikoina itsetuntoni oli reippaasti pakkasen puolella. Sen vahvistamisen ensimmäisiä paikkoja oli bingohalli, jossa opettelin pää vesiselvänä huutamaan vieraiden ihmisten kuullen: "Bingo!" Enhän ollut vuosikausiin vieraille juuri puhunut mitään selvinpäin.

Mutta rahaa ei tippunut latiakaan Suomen Gallupin ja Taloustutkimuksen haastattelija jormakselle, vaan olisi pitänyt olla onnettomilla tuloilla monen kymmenen tuhannen tukitalletukset. No, asiat järjestyivät ilman pankkiakin.

Ajan myötä suhdanteet muuttuivat ja minusta oli tullut sivutoiminen yrittäjä ja ravintoloitsija. Oli ravintolaa Las Palmaksessa, saneerattavia taloja ja huoneistoja siellä täällä sekä vähän paisutellen kerrostalo- ynnä muita tontteja rakentamista vaille.

Siihenkin aikaan kiersin samat pankit ja johtajat enemmän tai vähemmän hattu päässä: "Että terve, tarttisin sen ja sen verran, että millähän hinnalla ja korolla sen sulta saa?" Jokainen pankki antoi tarjouksen ja olisi antanut rahatkin.

Mutta ei ollut hyväksi minulle holhous ja rahan kerjääminen eikä ollut hyväksi, kun sitä sai melkein vain summan ilmoittamalla. Paljon helpompi oli myös maksaa juomingit ja niiden laulujen lunnaat kuin yrittäjätoiminnan jälkipyykki. Ei ollut minusta yrittäjäksi eikä viinanmyyjäksi.

Oli hyväksyttävä, etten osaa tässä elämässä kuin kaksi asiaa kunnolla. Juoda ja olla juomatta.

Mutta se on ollut Frank Sinatran laulun tapaan My way, minun tieni, jolta olen löytänyt kelpo tavalla itseni. Muillekin suosittelisin itsensä etsimistä pullosta, jos onnistumisprosentti olisi parempi.

On haikeaa ajatella joskus itse tehdyssä yksinäisyydessä tai kirkkomaalla kulkiessani, että siellä ovat kaikki parhaat kaverini.

Blogini loppuun liitän sähköpostiini tulvivaa, rahan voimalla tehtävän onnellisen elämän tarjoustulvaa ja ajattelen, että sieltä löytyy monelle onnenpolkujen sijaan tuhon tie.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Kielimuuri ja miten siitä selvitään

päivis: Minulla on yleensä kova hinku oppia muita kieliä, mutta olen aivan liian laiska opettelemaan. Ja jos oppiminen ei ole laiskuudesta kiinni, se on sitten jostain muusta. Ehkä nyt voisi jo väittää, että iästä, vaikka itse en tuohon selitykseen oikein uskokaan. Thai-kielen oppiminen on kuitenkin sen verran suuri haaste, että olen päättänyt opetella sitä vain pieninä palasina. Sana silloin, toinen tällöin. Eilen kartutin sanavarastoani viidellä sanalla.

Olen joskus opetellut numerot yhdestä kymmeneen, mutta aktiivisessa muistissa minulla on vain kahta tarkoittava sana. Se lausutaan suunnilleen näin: soong. Ihan tavallisetkin täällä usein kuullut sanat jäävät minulta lausumatta. Suustani tulee aina vain englantia, kun voisi yrittää sanoa joitakin asioita thaiksi tai joskus vaikka suomeksi. 7-Elevenin kassalla kiitos on kova sana, jos haluaa tehdä henkilökunnalle selväksi, ettei ole venäläinen.

Eilen yritin painaa mieleeni, miten thaiksi sanotaan kiitos. Sen lausumisessa auttoi Google-kääntäjässä oleva ääntämisohje. Kuuntelin niitä rannalla kuulokkeista. Ajattelin myös, että nyt on korkea aika selvittää, mitä koira ja koiranpentu ovat thaiksi. Siinähän menikin jonkin aikaa miettiessä, että minkä muistisäännön keksin sanalle, joka lausutaan suunnilleen näin: sunakh. K- ja h-kirjaimia tosin ei edes kunnolla äännetä. Sana tarkoittaa koiraa. Kun halutaan sanoa koiranpentu, lisätään eteen sana, joka kuuluu sanoa suunnilleen näin: luk. Siinäkin k on lähes kuulumaton.

Sen verran tiedän thai-kielestä, että sen ääntäminen on hyvin tarkkaa. Kirjaimia ei vain sanota, vaan niiden pitää samalla jotenkin soida. En nyt asiaa tarkistaakseni jaksa (se laiskuus) hakea suomi-thai-sanakirjaani, jossa lausumisohjeet on selitetty. Kun ei-sana lausutaan suunnilleen, että mai, niin sitä ei kuitenkaan vain sanota. Pitää samalla vähän mouruta kuin kissa. Kyllä-sana taas näyttäisi siltä, että se lausutaan kuin chi, mutta ei se ihan siltä kuitenkaan kuulosta ääntämisohjeen mukaan.

Paikallisen kielen alkeiden hallinta olisi kovasti avuksi monissa yksinkertaisissa kommunikointitilanteissa. Eniten kielimuuri vaivaa, kun olemme vieraassa paikassa tilaamassa ruokaa. Äskettäin olin aivan vihreä kateudesta, kun pöytäseurueeseen kuulunut amerikkalainen sujuvan oloisesti tilaili erilaisia kasvisruoka-annoksia. Vähän kaduttaa, etten silloin ollut nälkäinen, kun olisi asiaa ymmärtävä tulkkikin ollut käytettävissä.

Se on aina melkoinen jännityksen hetki, kun yrittää ruokaa tilatessa tulla ymmärretyksi. Joskushan tarjoilija saattaa olla olevinaan, että käsittää pyynnön, mutta ilmeestä voi päätellä, ettei ole ymmärtänyt yhtään mitään. Eikä auta, vaikka ruokalista olisi myös englanniksi. Tarjoilijalle pitää silti usein jollain elekielellä selittää, etten halua tuota porkia enkä chickeniäkään. Vegetables only.

Vaikka nuo ruokien tilaamiset joskus ovatkin tuskan takana, koskaan ei ole silti käynyt niin, että eteeni olisi tuotu liharuokaa, vaikka olen pyytänyt kasvisruokaa. Näin on luultavasti käynyt pääasiassa siksi, että olen tilaillut vain muutamia tietämiäni annoksia. Ajan kanssa yksipuolisuus on alkanut tökkiä.

Muutama päivä sitten meren rannalla risubaarissa rohkaistuin kysymään (englanniksi), että saisinko listalla mainittua kookoskeittoa, johon sianlihan tai kanan sijaan laitettaisiin tofua. Pöytämme ympärillä pyöri kaksi tarjoilijaa, joista toinen oli edellisellä käyntikerrallamme ymmärtänyt sanan kasvikset. Nyt hänkin tuntui olevan aivan ymmällä pyyntöni edessä. Mutta sain kuin sainkin kookossoppani, kun naapuripöydän kielitaitoinen thaikkunainen kuuli toiveeni ja käänsi sen tarjoilijoille.

Kookoskeitto oli sen verran maistuvaa, että toivon sen kannustavan jatkossa uskomaan, että kielimuuri on selätettävissä. Jos itse en opi koskaan käyttämään oikeita sanoja, niin toivottavasti joko thaimaalaiset petraavat englannin kielen taitoaan tai jatkossakin löytyy noita avuliaita naapuripöydän tilanteen pelastajia.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Sanojen ja muunkin kulkua pallon laidalta toiselle

jormas: Kun olin kloppi yli puolivuosisataa sitten, oli jossain naapurissa ja viimein meilläkin seinä- tai oikeastaan pöytäpuhelin. Jolla tulivat soittamaan tutut ja joskus tuntemattomatkin, joilla ei ollut omaa puhelinta. Sama oli television kanssa, jota oli joskus illalla katsomassa moni naapuri Korpintieltä. Joka  ei ollut silloin Korpintie, vaan kotitie. Jonkin sortin ylellisyyttä oli myös ularadio, jossa oli rinnakkaisohjelma.

Vaan toisin on tiedonkulku nykyaikana. Tänään väsään taskukokoisella älylaitteella Thaimaassa juuri ottamastani rantakuvasta kortin, jonka lähetän esimerkiksi Ravintola Sepeliin Tuusulan Myllykylään digitaalisesti aurinkotuolistani.  Jossain Suomessa Posti tekee siitä paperi- tai pahviversion, jonka elävä, jaloillaan ja autolla kulkeva posteeljooni kiikuttaa ruokapaikan,  muistaakseni punaiseen postilaatikkoon.

Vähän samoin on iltapäivälehtien ja Hesarinkin laita. Ne painetaan paperille Suomessa, jossa Hesari jaetaan aamusella paperilehden tilanneille kotiin. Iltalehteä ja -sanomia sen sijaan ei kotiin kanneta. Digitaalisina, näköislehtinäkin ne sen sijaan saa vaikka vuoteeseen.

Paperisinakin sanomalehtiä kulkee Finnairin toimesta lentokoneiden mukana muille maille, joita matkustajat kovastikin lukevat lennon aikana. Usein lehti jatkaa kulkuaan matkustajien matkassa sinne, minne he sitten lentokentältä matkaavatkaan. Jos kohteessa on suomalaisyhteisö, riittää lehdellä lukijoita vielä päivienkin kuluttua.

Samaiset lehdet saa paperisena muun muassa Jomtien Beachin rantatuoliin, sillä ne tulevat ilmojen halki Thaimaahan myös digitaalisina, jonka jälkeen täällä ne painetaan paperille. Kun kello on täällä 10, on se Suomessa vasta 5 aamulla, joten suomalaiset iltapäivälehdet ovat Thaimaassa luettavissa paperisena aiemmin kuin Suomessa.

Näitä maiden välisiä kokeiluja harrastan itsekin. En esimerkiksi ole keksinyt, että jos minulla ei ole pankkitiliä, niin kuinka voisin saada Suomesta Thaimaahan euroja muuten kuin kantamalla mukana. Sillä edelleen lienee, että kirjekuoressa postin mukana se ei ole suotavaa, vaan taitaa olla peräti kiellettyä.

Viimeinen kokeilu sai eräänlaisen välipäätöksen eilen, sillä tilasin Suomen Kuvalehden Thaikotiimme noin kuukausi sitten. Ja eilen postilaatikkoon tai oikeastaan -lokeroon oli ilmestynyt kirjekuoressa aito, suomalainen aikakauslehti. En osannut edes kuvitella kuinka kovasti voin odottaa lehteä. Kulku kaikkinensa oli vienyt aikaa päivän vaille kaksi viikkoa.

torstai 15. helmikuuta 2018

Ruma kaunis Thaimaa

päivis: Kun katselee matkailutarkoituksessa otettuja kuvia Thaimaasta, voi helposti saada käsityksen, että tämä on pelkkää kaunista luontoa, hiekkarantoja ja hienoja temppeleitä. Sellaisia kuviahan me tavalliset ihmisetkin mielellämme julkaisemme Facebookissa ja Instagramissa. Thaimaa on kuitenkin muutakin. Täällä on paljon rumia asioita, mutta myös pyrkimys kauneuteen. Thaimaassa käsitys kauniista pitääkin ajatella uudelleen.

Thaimaassa rakentamista säädellään erilaisin luvin johonkin pisteeseen saakka ihan niin kuin Suomessakin. Sen pisteen ulkopuolella sitten taitaakin tapahtua paljon sellaista, johon kukaan ei luultavasti puutu, koska näin asioiden on totuttu olevan. Kerrostaloihin rakennetaan uusia kerroksia ja lisäillään parvekkeita tai tyhjälle tontille vain aletaan rakentaa jotain, jonka hyvällä tahdolla voi mieltää kodiksi tai joksikin muuksi suojaksi tarkoitetuksi taloksi. Lopputulos voi hyvällä onnella olla jopa kaunis.

Oletettavasti rakennusluvin rakennetuissa taloissa on useimmiten huomioitu myös kauneusarvot. Tympeitä kerrostalolaatikoita näkee lähinnä vain tiheämmin asutuilla alueilla ja suurten kaupunkien laitamilla. Aamulenkkimme varrella on joitakin tyylikkäitä omakotitaloja, viehättäviä bungaloveja matkailijoiden käyttöön, mutta myös peltihökkeleitä, joita on rakennettu vierastyövoiman tilapäisiin asumistarpeisiin. Ne eivät yleensä ole kovin kaunista katseltavaa ja niiden näkeminen aiheuttaakin ristiriitaisia ajatuksia. Peltitönöjen asukkaat kun pääsääntöisesti ovat niitä ihmisiä, jotka rakentavat meille parempiosaisille toinen toistaan hienompia ja viihtyisämpiä loma-asuntoja.

Kokemuksen ja vuosien myötä käsitys Thaimaan kauneudesta on väkisinkin muuttunut. Matkailumainosten maisemia pitää usein lähteä hakemaan jostain kauempaa. Upeasti koristeltuja temppeleitä sentään löytyy lähes joka kylältä. Ihan lähellä on myös sitä Thaimaata, josta itse olen oppinut pitämään. Ja juuri sen vuoksi, että ihmisillä, kaikista oudoista tavoistaan, muun muassa roskaamisesta huolimatta on ilmiselvä halu nähdä kauneutta ympärillään.

En ole esimerkiksi voinut olla huomaamatta, miten pysyvämpiä peltisiä koteja itselleen rakentaneet jaksavat aina myös koristaa kotinsa ympäristöä. Ja milläpä muulla sen tekisi edullisemmin kuin saviruukkuihin istutettujen kasvien avulla.

Tällaiset asukkaan itsensä tekemät kotinsa etupihan koristeet ovat sitä
Thaimaata, josta pidän aina vain entistä enemmän.
Usein kauneutta nähdäkseen pitää myös katsoa lähelle. Erilaisten paikallisten kuppiloiden ja risubaarien viehätys perustuu monesti niiden pieniin yksityiskohtiin. Vähän jo kulahtaneiden täyspuisten pöytien päällä voi olla kaunis chilimausteastia. Tai suoralta auringon valolta suojaamaan ripustettu kangas saattaa olla reunoistaan repaleinen ja vanha, mutta taidokaasti painettu. Ja eikös vaan baarin katossa käytetty peltikin näytä kovin modernilta laajoine ruosteläikkineen.

Erilaiset luonnonmateriaaleista punotut korit ja käyttöesineet tai käsin kudotut tekstiilit ovat sitä Thaimaata jota katselen mieluummin kuin postikorttien ihannemaisemia. Kun jollain yön yli -retkellämme menemme aamupalalle, jossa jokainen kahvikuppi on eri paria, olen vain hyvilläni. Tiedän silloin, että tämä on juuri sitä Thaimaata, jota olen tullutkin hakemaan. Mutta sitä ennen asioita on pitänyt monet kerrat ajatella uudelleen.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Leppoistaminen, mielen raittius ja elämän balanssi

jormas: Olen usein kirjoittanut raittiudesta. En niinkään viinattomasta elämästä, vaan ohikiitävistä hetkistä, jolloin koen, että kaikki kohdallani on hyvin ja minulta ei puutu mitään. Kun haluan kokea kaiken kohdalleni tulevan aidosti sellaisena kuin se on, enkä keinotekoisesti, varsinkaan kemiallisten aineiden avulla halua muuttaa sitä toisenlaiseksi.

Ne ovat aidoistakin aidoimpia, ohikiitäviä hetkiä, joita jaksan tavoitella, mutta joita en voi saada elämääni pysyväksi seuralaiseksi. Ne pitävät sisällään onnen tuokioita päiviksen kanssa ja syvää surua vanhempien, sisaren tai oman koiran haudalla. Tätä on mielen raittius.

Sille sukua on leppoistaminen, joka on osa elämäni tuotteistamista.  Ei muille myytäväksi, vaan itselleni. Sillä jo vuosien takana on aika, jolloin minun oli myytävä kolmasosa vuorokausistani vuosikymmenten ajan työnantajille. Ainuttakaan myymääni sekuntia en kadu, sillä niillä ostin eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen loppuelämäni sponsorikseni.

Mitä sitten on minulle leppoistaminen? Se antaa mahdollisuuden itsekkääseen eloon ja oloon, mutta se antaa myös mahdollisuuden muiden huomioimiseen ja itsensä etsimiseen. Että kun aika tulee, voin siirtyä Taivaanrannan ylisille ajallisesta elämästä tarpeeksi saaneena ja sitä kylliksi nähneenä.

Leppoistajan on siedettävä ja viimein hyväksyttävä keskeneräisyys itsessään ja kesytettävä kärsimyksen lohikäärme kaikkine vaivoineen, puutteineen ja sairauksineen.

On ymmärrettävä, että mitä paremmin tuntee omat vajavaisuutensa, sitä täydellisempi on ihmisenä. Sellaisena, joksi Luoja minut tarkoitti.

On myös kohdattava joskus valtaviksi kasvavat omat varjonsa, joita en voi juosta pakoon ulkoisin muutoksin. Sillä tiedän, että joku voi tietää. Että juuri Taivaanrannan ylisten takaa saatetaan tuijottaa minua niskanappiin, vaikka piiloutuisin syvälle maan sisään tai lampaantaljan alle.

Autuasta ja leppoisaa elämää en saavuta pelkästään muiden hidastamisen tapaa ihailemalla. Ulkoisen ja sisäisen muutoksen on oltava tasapainossa keskenään. On löydettävä balanssi ja elämän tasapaino kaiken olemassa olevan kanssa. 

tiistai 13. helmikuuta 2018

Sosiaalisella kävelyllä

päivis: Facebookiini on silloin tällöin ilmestynyt kutsu osallistua Easy Social Walk -tapahtumaan, joka on toteutettu täällä Jomtienin kotikulmillamme. Pitihän se mennä kokemaan, kun tämän viimeisimmän tapahtuman jaoin Jomtien Pattaya Beach -ryhmän sivuillekin. Että tietäisin, etten olen mennyt antamaan ihan katteettomia lupauksia.

Amerikkalainen taiteilija ja näyttelijä Jason Rupp on järjestänyt silloin tällöin tapahtuman, jossa kävellään Jomtienin rantamaisemissa ja pölötetään samalla niitä näitä. Osallistuminen ei tietenkään edellytä englannin kielen taitoa, mutta sosiaaliseksi tarkoitettuun tapahtumaan osallistumisessa edes jonkinlainen arkienglannin osaaminen on toki avuksi.

Kävelyt ovat lähteneet Jomtienin poliisiboxilta, jonka nurkilla tänäänkin iltapäivällä neljän aikaan seisoskeli ja istuskeli sekalainen seurakunta turistin oloisia ihmisiä. Menin seisoskelijoiden joukkoon ja jonkin ajan kuluttua alkoi käydä selväksi, ketkä ovat oikeasti aikeissa lähteä kävelemään ja kenellä taas ei ollut asiasta pienintäkään hajua. Me seitsemän, Jason mukaan lukien, päätimme suunnata kohti Jomtienin rannan eteläpäätä.

Leppoisaan kävelyretkeemme osallistui tällä kertaa myös Jasonin New Yorkissa asuva äiti sekä kolmas aika tavalla jo thaimaalaistunut amerikkalainen. Etelä-Amerikasta joukkoon liittyi argentiinalaismies, jolla myös oli jo vahvat siteet Thaimaahan. Pohjoista pallonpuoliskoa edustivat kiirunalaisen kaivoksen toimistolta leppoistajaksi siirtynyt Sonja-rouva, hieman nuorempi, erikoisen selfiekepin kanssa kävellyt tanskalaismies ja minä.

Välillä pysähtelimme ottamaan valokuvia tai ihastelemaan auringon laskua,
joka Jasonin äidin (rouva oikealla) mielestä on täällä Thaimaassa huomattavasti
kauniimpi kuin hänen kotikaupungissaan New Yorkissa.
Kävellessä keskustelukumppani ja -aihe löytyi luontevasti ja välillä ruotsalaisdaamin kanssa vaihdoimme muun muassa ajatuksia suomalaisten ja ruotsalaisten yhteisistä piirteistä. Meitähän ei kannata esimerkiksi kehua ja molempia tökkii, kun Thaimaassa alinomaan luullaan venäläisiksi. Mielestämme jo kaukaa pitäisi nähdä, etteivät ruotsalaiset tai suomalaiset suinkaan ole venäläisiä.

Vaikka en paljoakaan presidenttiparin lapsensaantiuutisia olekaan seurannut, väitin pokkana, että meidän suomalaisten ei enää tarvitse kadehtia Ruotsin kuninkaallisia, kun meillä on nyt iki oma prinssimme.

Kysyin Jasonilta, mistä hän on saanut idean näihin kävelyihin. Tarina on sekä surullinen että kaunis. Pitkään Thaimaassa asunut Jason tutustui täällä kalifornialaiseen (voi olla etteivät kaikki yksityiskohdat ihan täsmää, mutta sen ei pitäisi häiritä tarinan käsittämistä), eläkkeelle jääneeseen bussikuskiin. Mies oli monen amerikkalaisen tapaan sairaalloisen ylipainoinen, mutta Thaimaassa hänen tarkoituksenaan oli pudottaa kiloja ja alkaa muutenkin elää terveellisemmin. Jason tykästyi kovasti tähän mieheen ja kannusti ystäväänsä kaikin tavoin parantamaan elämäntapojaan.

Vanhat tottumukset olivat kuitenkin tiukassa ja thaimaalainen palveluyhteiskunta teki elämäntapamuutoksesta entistä haasteellisemman. Ruokaa ja juomaa ei edes tarvitse lähteä hakemaan asunnon ulkopuolelta, kun sitä voi tilata kotiin saakka mitätöntä maksua vastaan.

Kerran Jasonin ystävästä ei päiväkausiin kuulunut mitään. Kahden viikon jälkeen thaimaalaiset naapurit käsittivät, että ruoasta pitänyt amerikkalaismies oli menehtynyt asuntoonsa. Jasonin tehtäväksi jäi asunnon siivoaminen. Silloin hän oli kertomansa mukaan päättänyt, että haluaa tehdä jotain, jotta edes jokunen kanssaihminen säästyisi ystävän kohtalolta. Syntyi ajatus miellyttävistä kävelyretkistä, jotka kuitenkin kannustaisivat pitämään huolta omasta kunnosta ja terveydestä.

Ilmeisen poikkeuksellisesti kävely suuntautui tällä kertaa rannan toisessa päässä sijaitsevaan ravintolaan. Jasonin äiti vietti viimeistä iltaa Thaimaassa (tullakseen ilmeisesti melko pian takaisin) ja nälkäkin taisi osalla kävelijöistä olla. Joka tapauksessa kävelyretki venähti huomattavasti etukäteen ilmoitettua kestoa pitemmäksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun pöytään tuoduista laskuista kukin sai poimia oman osuutensa, kaikki ymmärsivät osallistuneensa sosiaaliseen tapahtumaan.

Kun tapahtuman nimi on "helppo sosiaalinen kävely", mitenkään asiaan kuulumatonta ei tietenkään ollut se, että rattoisan illan päätteeksi kapusimme porukalla lavataksiin ja ajoimme takaisin sinne, mistä kävelymme oli alkanutkin.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Henkilökohtainen prosenttiliike

jormas: Elämässämme on suuremman sijan saanut tällä reissulla moni moottoripyöräilyyn liittyvä, vaikka sinällään emme pyörillä enempää ole ajanutkaan. Muutoksen on saanut Honda Phantomin vaihtuminen Harley Davidsoniin.

Viikonloppuna osallistuimme Thaimaan suurimpaan moottoripyöräilyyn liittyvään tapahtumaan ja sen myötä seurasimme niitäkin, joilla oli prosenttiluku liiveissään.

Prosenttiliike sinällään on 1980-luvun alussa Suomessa syntynyt vapaa kansalaistoiminta. Sen tavoitteena oli nostaa Suomen kehitysapu YK:n määrittelemälle tasolle, joka on 0,7 prosenttia kansantuotteesta. Halukkaat maksavat prosentin tuloistaan joka kuukausi jollekin järjestölle, joka antaa katastrofiapua, tekee kehitysyhteistyötä tai solidaarisuustyötä.

Sittemmin termin on ottanut omakseen moni muukin. Kuten mekin nyt. Elämän tähden ry:stä sekä elämäntapamme mukaisesta yhteiskuntavastuun kantamisen muodosta meille on muodostunut ja jalostunut oma,  henkilökohtainen prosenttiliikkeemme.

Mutta mitä se sitten on tällä hetkellä? Ensinnäkin laitamme enemmänkin kuin prosentin tuloistamme eläinten ja niiden ihmisten auttamiseen, joilla on maallista mammonaa meitä vähemmän. Jos jostakin, niin varsinkin itsekkyydestä yritämme luopua enemmänkin kuin sadasosan.

Valitettavasti vuosien ajan tuntui, että aika usein itsekkyys kasvaa samaa vauhtia kuin valuutta- ja täysin tarpeettomat roinakasatkin. 

Oma lukunsa elämän suojelemisessa ovat kasvit, josta kerron joskus enemmänkin. Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossa saavat sijansa kuitenkin elämälleen monet muiden hylkimät. Kuten lupiinit ja Himalajan palsamit. Moni ei niistä pidä, mutta mehiläiset sitäkin enemmän. Kukat lienevät oikean mallisia hunajan valmistamiseen, josta me pidämme kovasti. Siis taatusti aidosta luonnon hunajasta. Voi sanoa, että tältä osin emme ole vaihtaneet sokeria korvikkeeseen.

Mutta mitä muuta on prosenttiliikkeemme? Yksi osa sitä on varsinkin Thaimaassa toteuttamamme vuosittainen painonhallintaprojekti. Siinä mielellämme luovumme 10 prosentista täysin turhasta jalkojemme päällä kannettavasta. Osa sitä prosenttiliikettämme ovat kuvan prosentittomat jugurtit.

Nyt olemme nykyaikaan kuuluvana saaneet siis viimein tuotteistettua tämänkin elämämme osan. Osaltaan sen avulla pyrimme saamaan prosentin verran lisää tai ainakin laadukkaampaa elämää. Varmasti tulee aiheeseen palattua toisenkin kerran. Varsinkin, jos laadukkaita elinpäiviä riittää. 

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Hetki vielä Burapaa

päivis: Pattayalla vuosittain järjestettävän Burapa-moottoripyörätapahtuman yksi huipennuksista on moottoripyöräparaati, johon kaikki kynnelle kykenevät motoristit pyörän merkistä ja koosta riippumatta voivat osallistua. Me päätimme olla yksi niistä. Vähältä tosin piti, että olisimme missanneet koko ajon.
Tässä kohtaa saattoi jo huokaista helpotuksesta. Yhteisajo on takanapäin ja
pyörät ajettu parkkiin Burapan kentän laidalle. Ensi vuonna tämä käy jo helpommin.
Meillä oli jonkinlainen omasta päästä keksitty ajatus, että ajoon lähdetään jostain Pattayan urheiluhallin ulkopuolella olevalta parkkialueelta tai joka tapauksessa Burapasta. Tätä ajatusta vahvisti myös netissä jaettu suomalaistieto lähtöpaikasta. Kelloajaksi siellä todettiin tai väitettiin 14.30. Päivähän oli eilen eli lauantai. Se taisi lopulta olla ainut asia, joka piti paikkansa.

Jorma istui vielä parturoitavana, kun kello alkoi uhkaavasti lähestyä puolta kolmea. Ennätimme kuitenkin ajoissa pyörälle ja kiertelimme vähän siellä sun täällä etsien suurta joukkoa motoristeja, jotka näyttäisivät siltä, että ovat samalla asialla kuin me. Sellaisesta ei kuitenkaan ollut minkäänlaista havaintoa. Koko laajalla liikuntahallin alueella oli niin rauhallinen tunnelma kuin kansainvälisessä moottoripyörätapahtumassa nyt ylipäätään voi olla.

Jostain korviini kantautui englanninkielinen kuulutus, josta poimin kellonajan, joka merkitsi kolmea. Ahaa. Yhteisajo lähteekin kolmelta, mutta mistä ihmeestä. Onneksi bongasimme järjestäjäporukoihin kuuluvan miehen (tunnistimme hänet kädessä olevasta megafonista) ja kysyimme, missä kaikki pyörät ovat? Missä on lähtöpaikka? Mieshän ymmärsi kysymyksemme ja kertoi, että vajaan kymmenen minuutin päästä on lähtö Pattayan kaupungintalolta Pohjois-Pattayan kadulta. No ei kun sinne, vaikka näyttikin, että olimme auttamattomasti myöhässä.

Tänään tarkistin, että matkaa kaupungintalolle oli noin 13 kilometriä.

Kun pääsimme Sukhumvitin liikennevaloihin, rinnalle päräytti toinenkin samoissa aikeissa oleva motoristi. Jorma arveli, että tuon pyörän perässä emme kyllä taida pysyä. Yritys oli kyllä hyvä, kun valot viimein vaihtuivat meille vihreiksi. Olen viime päivinä aika usein sanonut nimen, jota kielletään turhaan lausumasta. En vain voinut sille mitään, että pakko oli jotain mumista, kun puikkelehdimme ja viiletimme noita mainittuja kilometrejä ruuhkaisella, monikaistaisella kadulla.

Oli aivan käsittämätön onni (sen lisäksi että pääsimme ehjinä perille), että ennätimme aivan viime hetkellä muiden mukaan. Ja vielä muutama muukin mattimyöhäinen ilmestyi peräämme. Kello näytti noin kymmentä yli kolmea, kun paraati lähti liikkeelle hienojen thaimaalaisten moottoripyöräpoliisien ajokkien vanavedessä.

Thaimaata ja thaimaalaisia syytetään milloin mistäkin tumpeloinnista, mutta tällaisen moottoripyöräletkan ajattamisesta halki kaupungin ilman että oikeastaan missään kohtaa tarvitsi pysähtyä, järjestäjät ja yhteistyökumppanit ansaitsevat kyllä täyden tunnustuksen. Jos jossain risteyksessä liikennevalot näyttivät punaista, varmaan satojen moottoripyörien letka sen kuin jatkoi menoaan. Muu liikenne oli poliisivoimin niissä kohdin pysäytetty.

Ja ajoimme myös sujuvasti läpi Walkingstreetin, joka normaalisti iltapäivisin on tukkoinen ja täynnä monenlaista tavarankuljetusautoa.

Matkan varrella halki Pattayan ja Jomtienin oli paljon yleisöä seuraamassa tapahtumaa. Moni näpsi kuvia ja videoi tapahtumaa. Tänä aamuna koimme melkoisen yllätyksen, kun aamulenkkimme varrella olevassa paikallisten baarissa, jossa olemme viime aikoina alkaneet käydä juomassa soodat, paikan rouva alkoi elein esittää meille, että hepä näkivätkin meidät ja tunnistivat, kun eilen ajoimme heidän ohitseen. Tarkkaa väkeä nämä thaimaalaiset!

lauantai 10. helmikuuta 2018

Burapa, Aasian suurin moottoripyörätapahtuma

jormas: Eilen olimme toisen kerran otsikon mukaisessa tapahtumassa. Hieno kokemus edelleen ja nyt olimme mukana myös illalla. Yöelämä tältä osin jäi vielä tuleville vuosille. 

Läsnä oli mp-kerhoja laidasta laitaan, Helvetin Enkeleistä Bandidokseen jne. Kaikki sulassa sovussa. Tuntuikin siltä, että tilaa olisi monelle joukosta puuttuvalle. Esimerkiksi 'hyvässä' mielessä hengellisten kerhojen tunnuksia en havainnut lainkaan. Itselläni oli takin selässä risti, jonka senkin voi näkijä, kuten minäkin ymmärtää monin tavoin.

Osallistujia oli monista maista ja voikin sanoa, että moottoripyöräkulttuuri elää ympäri maailmaa vahvempana kuin koskaan. Esimerkiksi romanialainen kerho tai pari näkyi hyvinkin isolla joukolla. Pyörissä ja liiveissä oli Malesiaa, Sri Lankaa, Ruotsin, Venäjän lippuja jne. Jossain vilahteli sinivalkoinenkin väri.

Pari päivää sitten kirjoitin jossain piireissä vuodessa hankkimastani maineen osasta, kun yhdeltä keskustelupalstalta oli ylläpidon toimesta poistettu minuun liittyvät keskusteluketjutkin ennen kuin olin itse sanonut sanaakaan.

Burapassa huomasin maineeseemme liittyen, että vaikka kuljemme omia polkujamme, niin niin kulkevat meihin liittyvät tarinatkin. Välillä niinkin, että totuuden etsiminen on yhtä työlästä kuin heinäsuovasta neulan löytäminen, jotta kameli voisi kävellä sen silmän läpi.

Istahdimme nimittäin liivimiesten tai sen tapaisten pöytään, kun siihen kutsuttiin hyvinkin ystävällisesti ja monella suulla.

Aikamme ihmettelimme, että mistä moinen, kunnes kuuntelimme meistä pöydässä kerrottavaa tarinaa.
Joka toisaalta oli täysin totta ja toisaalta puuta heinää. Mutta legendan ainekset siinä on.

Sen mukaan viime vuonna meidät oli sisään tultaessa ohjattu pyörän kanssa sivuraiteelle, koska kulkuneuvona oli Phantom. Portista oli mentävä jalkamiehenä ja -naisena.

Olimme kuulemma todenneet, että näin ei käy ensi vuonna ja siinä paikassa olimme päättäneet Harrikan hankinnasta ennen seuraavaa Burapaa. 

Yksi sun toinen meidät täällä sosiaalisen mediankin kautta tuntevana tiesi, että olemme tosiaan hankkineet kyseisen merkkisen pyörän.

Liivimiesten piireissä juttu kuitenkin on kulkenut, että ostivat Harrikan, jottei tarvitse toista kertaa kävellä Burapan portista sisään.

Meissä on kuulemme oikea meininki sekä elämän ote ja kuulutaan ehdottomasti porukoihin. Eikä tuntunut häiritsevän prosenttimiehiä prosentittomat juomamme. Päinvastoin  siinäkin oli kuulemma otetta.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Suurlähetystö jalkautui Pattayalle

päivis: Suomen Thaimaan-suurlähettiläällä on ollut tapana vierailla vuosittain henkilökuntansa kanssa Pattayalla, jossa täkäläisille kansalaisille on annettu tietopaketti ajankohtaisista asioista. Tällä kertaa mukana oli myös viimeinkin nimitetty ja piakkoin palkattoman työnsä aloittava Pattayan kunniakonsuli Tuomo Rautakivi.

Infotilaisuus järjestettiin Pattaya Suomi-Seuran uusissa tiloissa Pratamnakilla, jonne suurlähetystö hiljattain toi myös Suomen presidentinvaalien kolmepäiväisen ennakkoäänestyksen.

Pattayan kunniakonsuli Tuomo Rautakivi (vas.), tiiminvetäjä Ville Valo, suurlähettiläs
Satu Suikkari-Kleven ja konsuli Raimo Pahkasalo. Taustalla Pattaya Suomi-Seuran
hallituksen jäsen Christer Mannila.
Suurlähettiläs Satu Suikkari-Kleven kuvaili omassa puheenvuorossaan Suomen ja suomalaisten kannalta tärkeitä tulevaisuuden näkymiä. Vaaleja on suruajan jälkeen Thaimaassa odotettu kovasti, mutta näillä näkymin niiden ajankohta siirtyy vuoteen 2019. Yksi Suomenkin tehtävistä Thaimaan demokratiakehitystä tuettaessa on naisten kannustaminen politiikkaan. Yritysmaailmassa naiset ovat suurlähettilään mukaan jo hyvin edustettuina.

Suomenkin kannalta merkittävä muutos on EU:n joulukuussa voimaan tullut uusi yhteistyölinjaus, joka mahdollistaa taas vuosien katkon jälkeen ministerivierailut Thaimaahan.

Suomalaisille kasvuyrityksille Thaimaa tarjoaa Suikkari-Klevenin mukaan mahdollisuuden tulla kehittämään muun muassa jätteiden hyötykäyttöön liittyviä ratkaisuja. Opettajakoulutuksen saralla Suomella on myös täällä paljon mahdollisuuksia, samoin digiratkaisuja tarjoavilla yrityksillä on hyvät tulevaisuuden näkymät, terveydenhoitoteknologiaa unohtamatta. Thaimaa-tietoisuutta on kuitenkin jatkuvasti viestittävä suomalaisyrityksille.

Jos suomalaisille thaimaalaiset näyttäytyvät lähinnä puolisoina tai marjanpoimijoina, yhä enenevässä määrin thaimaalaisia on alkanut kiinnostaa Suomi matkailumaana. Tätä pyritään jatkossa edistämään muun muassa käynnistyneen kirjahankkeen avulla.

Suurlähetystön viisumiasioiden tiiminvetäjä Ville Valo muistutti, että suurlähetystöllä ei ole toimivaltaa Thaimaan viisumeja koskevissa asioissa. Annettavat palvelut koskevat vain thaimaalaisten ja Thaimaassa pysyvästi asuvien ulkomaalaisten viisumeita ja oleskelulupia Suomeen matkustettaessa. Valo huomautti, että Suomessa oleskelun tarkoitus pitää kertoa rehellisesti viisumia tai oleskelulupaa hakiessa. Viisumi ei riitä, jos todellisuudessa on tarkoitus muuttaa Suomeen.

Konsuli Raimo Pahkasalo kuvaili Suomen Thaimaan-suurlähetystöä pieneksi edustustoksi, joka hoitaa paljon monipuolisia asioita. Hän toivoi, että kansalaiset osaisivat erottaa asiat, joihin suurlähetystöllä ei ole toimivaltaa. Nämä tehtävät aiheuttavat usein täysin turhaa työtä.

Jonkinlaisena uutena ilmiönä edustuston hoitamiin tehtäviin ovat tulleet viime hetkellä lentolipun ostaneiden ongelmat, joita on ilmennyt erityisesti Lähi-Idän maiden lehtoyhtiöiden lennoille pyrittäessä. On ollut tilanteita, joissa luottokorttimaksua ei ole voitu todentaa ennen lennon lähtöä, joten suomalaismatkustajiakin on koneen lähtiessä jäänyt kentälle. Edelleen virkailijoiden tehtäviä ovat lisänneet 25-30-vuotiaat suomalaiset, jotka Pahkasalon kokemuksen mukaan tulevat Thaimaahan paetakseen kotimaassa selvittämättä jääneitä ongelmiaan. Jonkin verran ilmiö on laajentunut myös Kambodzaan, joka sekin kuuluu Bangkokin-suurlähetystön alueeseen.

Kevään aikana tehtävässä aloittava Tuomo Rautakivi on yksi noin neljästä sadasta Suomen kunniakonsulista maailmalla. Thaimaassa hän on kolmas. Valtionhallinnon asiantuntijana pitkään toimineen Rautakiven yhtenä valttina on muun muassa hyvä thaikielen taito. Rautakivi kuvaili tulevan tehtävänsä haasteita toteamalla, että Thaimaa on yksinkertainen yhteiskunta, jossa myös ongelmat ovat yksinkertaisia. Virkistävä mielipide, sillä ihan toistahan meille usein täällä väitetään.

Kunniakonsulin toiminnan käynnistämisestä Pattayalla tulee lähiaikoina tietoa suurlähetystön sivuille.

torstai 8. helmikuuta 2018

Joko olisi valkotakkisten aika

jormas: päivis sanoi minulle kerran, että pukeudun niin omituisesti, että hän ei kohta kehtaa kulkea kanssani. Ehdotin, että ostaisin hänelle valkoisen hoitsun takin ja rintaan napin, jossa lukisi: "Omaishoitajille lisää liksaa". Käsitin, ettei ollut hyvä idea.

Samassa sarjassa pukeutumisen kanssa saattoi olla yhden päivän pohdintani, jonka paljastan, vaikka sen ansiosta joku hoitaa minulle kaliberia tormakkaammat valkotakkiset, jotka vievät minut sinne missä ei tarvitse itse aukoa eikä sulkea ovia.

Ja näin pohdin. Ajattelen, että makaan Thaikotimme keinobiitsin divaanilla, johon olen hankkinut manikyristin hoitamaan varpaankynsieni lyhennyksen, sillä en siihen enää itse kykene ison vatsani ansiosta. Ja kuinka ollakaan, hän rouhaisee pikkuvarpaan kynnen hieman liian juuresta, joka sattuu luissa ja ytimissä sen mukaisesti.

Tuttu tunne ehkä jollekin, mutta tästä tarina vasta alkaakin. En nimittäin olekaan enää 179 sentinen, jonka reaktioaika on sekunnin molemmin puolin. Sen verran minulla alle parimetrisenä kestää, kun kipu saavuttaa korvieni välin. Että olisi aika ja syytä tehdä jotakin tapahtuneen vuoksi.

Mutta entistä jormaksesta ei ole jäljellä kuin entinen reagointiaika ja olen kasvanut 8000 kilometrin mittaiseksi jättiläiseksi. Jonka jalat ovat Thaimaassa ja pää Tuusulan Jokilaakson Merikonttikotimme tyynyllä.

Mietin kuinka kauan kuluu aikaa, että Thaimaan manikyristin Seven Seasissa minulle aiheuttama kipu saavuttaa hermokeskukseni korvien välissä Jokilaaksossa, jos 170 senttimetrin kulkemiseen aikaa menee noin puolitoista sekuntia? Entäpä kauanko kestää antaa käsky kädelle, joka huitaisisi kivun aiheuttajan pois? Ja kauanko kädellä kuluu aikaa ennen kuin se saavuttaa manikyristin ja pyyhkaisee hänet uima-altaaseemme?

Tässäpä teille ja meille laskutoimitus, jonka vastauksista olen kiitollinen.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Valikoivaa kasvissyöntiä

päivis: Jätin lihan pois ruokavaliostani noin 25-vuotiaana. Se vain tapahtui. Makkarat, nakit, jauhelihat, kinkut ja muut eivät enää maistuneet. Jotenkin se ehkä silloin alitajuisesti liittyi ajatukseen siitä, että en halua yhdenkään eläimen kuolevan päätyäkseen lautaselleni. Tuo tunne on vuosikymmenten aikana entisestään kirkastunut.

Olen huono kasvissyöjä, sillä aika ajoin olen hyväksynyt sen, että joku kala tai muu meren elävä pääsee hengestään ateriani takia. Joskus taas olen ollut hyvinkin tiukasti sitä mieltä, että en halua käyttää mitään eläinperäisiä tuotteita. Yksinkertaisimmillaan se on tarkoittanut esimerkiksi kananmunan korvaamista ruoanlaitossa jollain muulla saman asian ajavalla tuotteella.

Täysin vegaani en koskaan ole ollut, vaikka välillä maitotuotteiden käyttökin on lähes nollassa. Tai kun käytän, ostan vain luomutuotettua maitoa, jonka uskon tarkoittavan, että myös lehmien hyvät elinolosuhteet on otettu parhaalla mahdollisella tavalla huomioon. Vapaan lehmän maitotuotteita olen myös harrastanut. Juustosta en ole oikein koskaan halunnut luopua ja niiden valinnassa myönnän meneväni merkki edellä. Luomua ostan jos hinta on kohdallaan. Ehkä en tuijottaisi hintaakaan, jos luomun lisäksi löytyisi juusto, jossa olisi vähemmän rasvaa kuin niissä yleensä on. Näin kotimaassa Suomessa.

Tänään söin thaimaalaista jäätelöä, joinain aamuina syön jogurttia hedelmien kanssa. Oikeastaan toivon, että niihin käytetty maito on kotoisin jostain muualta kuin Thaimaasta. Siitäkin huolimatta, että aika lajityypilliseen tapaan täkäläinen nautakarja saakin vaellella vapaana.

Naapuritontilla käyskentelee nautoja, joista osa on lypsykarjaa. Niiden omituisten
ruokailutottumusten takia hieman vierastan thaimaalaisia maitotuotteita.
En arvostele ihmisten alkoholinkäyttöä, elleivät humalapäissään tule rauhaani häiritsemään. Tupakan poltostakin ajattelen, että kunhan ei tule pössyttelemään suoraan päälleni. En halua hengittää kenenkään keuhkoissa kertaalleen käynyttä tupakan kyllästämää ilmaa. Toisten ihmisten lihansyöntiin yritän suhtautua samanlaisella tyyneydellä. Jokainen syö mitä haluaa. Ehkä useimmille on vain vieras ajatus, että eläin on tosiaan joutunut luopumaan omasta ainutkertaisesta elämästään päätyäkseen ihmisten ruuaksi.

Tiedän, että kasvissyöjä ja varsinkin vegaani on helppo puhua pussiin, sillä ainakaan minä en syöttäisi koiralleni kasvisruokaa. Vaikka näin ajattelenkin, ei se silti tarkoita, että omalta osaltani voisin ikään kuin joustaa syömisieni suhteen. Ihminen tulee erinomaisesti toimeen ilman lihaa.

Olen hyvin usein joutunut tilanteisiin, joissa valintaani syödä vain kasvisruokaa on vähätelty ja tarjottu vaikkapa vaihtoehtoa, että "voithan sen kinkkuviipaleen ottaa sieltä sämpylän välistä pois". Tai sitäkin kuulee joskus, että voihan ne lihapalat noukkia keitosta pois ja syödä sitten. Tai ollaan vaan kiusaantuneesti hiljaa, kun ihan kaikkeen tarjottavaan on tullut laitettua lihaa. Siksi osaakin arvostaa korkealle tilanteita, kun joku on nähnyt oikeasti vaivaa laittaakseen tarjolle myös kasvisvaihtoehdon.

Onneksi kasvissyöntiinkin on tullut lisää valikoimaa uusien elintarvikkeiden ansiosta. On nyhtistä ja härkistä, joita on helppo käyttää lihan tavoin. Silloin ei tarvitse opetella uusia kikkoja ryhtyäkseen kasvissyöjäksi. Oletan, että moni onkin onnistunut ainakin vähentämään lihan syöntiä näiden uusien "korvikkeiden" ansiosta.

Jonkinlainen mysteeri minulle on silti edelleen se, miksi osa kasvissyöjistä ja jopa vegaaneista haluaa syödä kasvisvaihtoehtoja, joihin on keinotekoisesti lisätty jopa lihan makua.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Eräänlainen nettikäytöksen pohjanoteeraus

jormas: "Jälleen kiva kirjoitus, kiitti". Näillä sanoilla joku kommentoi päiviksen eilistä blogia.

Tämä ei ole sellainen, eikä edes päiviksen kirjoittama, vaan suorastaan tympeä aiheeltaan, tympeä kirjoitettavaksi ja arvattavasti myös tympeä luettavaksi. Mutta kirjoitan sen silti.

Olen monipuolisesti sosiaalisessa mediassa ja osaan siellä halutessani käyttäytyä hyvin, huonosti tai hyvin huonosti. 

Ylläpidän monia foorumeita, joille yhteistä on avoimuus. Silläkin on hintansa. Pääsääntöisesti mennään hyvässä hengessä, mutta ei aina. Sillä mukaan mahtuu niitäkin, jotka voivat koko ajan huonosti ja ovat ottaneet tehtäväkseen pahoinvointinsa jakamisen. Ehkä oletuksena, että kyllä oma olo sillä korjaantuu. Mutta voin kokemuksesta sanoa, ettei korjaannu, vaan siitä tulee tapa. Pahoinvoinnista nimittäin. Päivästä päivään ja vuodesta toiseen.

Pahoinvoivia siedän ja usein huvitunkin, sillä alamittaisen älämölön poistaminen omalta foorumilta on kauimmillaankin vain napin painalluksen takana.

Mutta mistä moinen, tämänkertainen marmatukseni sitten? Kaikki sai alkunsa, kun jaoin paikallisen julkaisun rantojen tupakointikiellosta. Joka astui Jomtien-Pattayalla voimaan kuun alusta. Saatesanoiksi laitoin, "etten voi olla pahoillani".

Tästä eräs, arvatenkin jatkuvassa oikosulussa oleva poltti kääminsä. Ja sai lisää vettä kaikkea muuta kuin onnelliseen myllyynsä, kun sanoin poistavani asiattomat ja henkilökohtaisuuksiin menevät kommentit.

Kun olin tämän kyseiselle mielensäpahoittajalle tehnyt seitsemän kertaa, keräsi foliohattu tai profiilikuvasta päätellen sen näköinen,  lelunsa ja siirtyi puimaan seuraavaa siirtoaan yön yli.

Kun aamu koitti, oli yö tuonut uutta virtaa oikosulussa olevaan käämikasaan ja hän halusikin takaisin jäseneksi Jomtien Pattaya Beach -ryhmään ja lisäksi toiseenkin,  ylläpitämääni foorumiin.

Hyväksyin tietty molemmat pyynnöt, jos vaikka yön pimeys tai aamun valohoito olisi läpäissyt läpipääsemätöntä ja tuonut ripauksen järjen valoa. Tai tyhjyyteen sattuman. 

Mutta turha oli toive. Vailla täyttä ymmärrystä tai liikaa ymmärrystä oleva oli vienyt kaikki profiilitietonsa itseltäni piiloon, jonka turvin hän siirtyi toiselle foorumille jatkamaan parjauskampanjaansa.

Salatun profiilinsa vuoksi en tiennyt mitään, kunnes asiaan täysin sivullinen otti yhteyttä, jonka totuutensa ja pahan olonsa jakaja oli vetänyt mukaan liejuunsa. Että aionko tehdä jotain?

Ilman tätä perusteltua pyyntöä, olisin ehkä antanut miehen kiehua omassa liemessään hännystelijälaumansa kanssa.

Mutta lieteliejun keittäjän soppa oli jo kiehunut uudenkin ryhmän ylläpitäjien maljan yli ja he puhalsivat pelin poikki kaikkine keskusteluineen.

Mukana meni ainokainen "seli seli" -sanomiseni, joka ehti olla näkyvillä ehkä kymmenen minuuttia.

Eihän se reilua ollut, mutta ajattelin kuin simonkyläläinen ilotyttö aikoinaan. Että ei se mitään, jos kunnia menee, kun maine lisääntyy. 

Tuumasin, että kyllähän tämäkin ansioista käy, kun olen hankkinut sellaisen maineen vuodessa, että ylläpito joutuu poistamaan kaikki asiaan liittyvät keskusteluketjutkin, vaikken itse ole ehtinyt sanoa mitään.

Ehkä eniten ihmettelen tuntemattomia ihmisiä, jotka intoutuivat haukkumaan minua ja tekemisiäni, vaikka olen heille täysin vieras eivätkä he tiedä minusta kuin jotain netin välityksellä. 

Toisaalta sen ymmärränkin, sillä vaikka moni haluaisi kulkea omia polkujaan, vain harvasta on siihen. Mieluummin hiihdetään miehekkäästi valmista latua, vaikka se veisi suomeksi sanottuna sian tuotosten lietesäiliöstä lehmän tuotosten lietesäiliöön.

Mutta kuten alussa sanoin, itse aiheutetussa pahoinvoinnissa päivästä toiseen raahautuvat voin poistaa napinpainalluksella, mutta jotkut joutuvat jakamaan näiden kanssa jopa vuoteensa.

Mikä siinäkin lienee, että lähes järjestään nämä lelunsa kadottaneet ovat, ei ehkä miehiä, mutta miehen ikään ehtineitä, mutten tiedä mitä?

maanantai 5. helmikuuta 2018

Makuikävä

päivis: Aika yleisen käsityksen mukaan suomalaiset kaipaavat ulkomailla oleskellessaan salmiakkia, ruisleipää ja sinappia, Fazerin sinistä ja hernekeittoakin kenties. Ihan spontaanisti lähes keksin tuolle kaipuulle sanan makuikävä.

Kaikkitietävän googlen mukaan makuikävä on mainittu internetissä vain yhden kerran muutama vuosi sitten jonkun twiitin yhteydessä. Tästä lähtien itse ainakin otan tuon sanan aktiivikäyttöön. Olen nimittäin huomannut potevani makuikävää aina vain enemmän ja useammin.

Salmiakin kaipuuta en tunnista. Ehkä edes tiedä ihmisiä, jotka sitä kauheasti käyttäisivät. Miksi siis kaipaisivatkaan? Sinapeissa on ehkä eroja, mutta ainakin minä löydän täältä Thaimaastakin kauppojen hyllyiltä erilaisia sinappilaatuja. Kenties suomalaiselle kelpaa vain Turun sinappi, nyt kun sekin on taas kotimaista.

Ruisleivästä täällä voi vain haaveilla. Jos jossain myydään ruisleiväksi väitettyä leipää, se suurella todennäköisyydellä ei sitä kuitenkaan ole. Lokakuussa toimme mukanamme muutaman valmiiksi siivutetun ruislimpun. Ne nyt eivät pitkään kestäneet ja alkuun kyllä tuntui, että ilman ruisleipääkin pärjää. Vähitellen mieli on muuttunut. Makuikävä on iskenyt. Mieluusti näkisin edessäni pari aitoa kotimaista ruisleipäpalaa.

Thaimaalaiset tuskin käyttävät itse lainkaan juustoa. Kaupoissa sitä on tarjolla vain turistien vuoksi. Ja hinta on sen mukainen. Paras juustobongaus on ollut Arlan gouda, joka on meidän molempien suosikkijuusto. Ilmeisestikin Tanskassa valmistetut juustoviipaleet maksavat lähes maltaita.

Tänään haimme vähän helpotusta makuikävään Dee Rentistä, jossa tarjolla on Oululaisen hapankorppuja ja Oltermanni-juustoa. Näitä ostimme, vaikka muutakin suomalaista siellä olisi ollut saatavilla. Ei kuitenkaan sellaista, josta olisimme kauheasti haaveilleet. Hapankorppukin on lähinnä vaihtoehto näkkileivälle, josta suht helposti löytyy ainakin ruotsalaisversioita.

Tuota kuvassa näkyvää juustohöylää etsimme täältä aikoinaan koirien ja
kissojen kanssa. Löysimme lopulta varmasti valtakunnan kalleimman
laitteen, mutta koskaan en ole myöskään omistanut yhtä hyvää juustohöylää.
Vierasmaalainen kahvihan suomalaisille ei juuri kelpaa. Sen pitää olla kotimaassa paahdettua sopiakseen suomalaisen suuhun. Siksi meilläkin on vielä jäljellä lähes kuusi kiloa Kulta Katriinan luomukahvia. Pikakahvi ei oikein meidän tapoihimme sovi - tai sitten pitäisi muuttaa tapoja - enkä oikein osaa kuvitella meitä juomassa vaikkapa ruotsalaisen maun mukaan paahdettua kahvia. Täällähän eivät suodatinkahvia taida juuri muut kuin pohjoismaalaiset harrastaa ja kaupat ymmärrettävästi palvelevat parhaiten lukumäärältään suurempaa ruotsalaisväestöä. Ja eivätköhän seuraavina tule norjalaiset. Siksi me suomalaiset saamme edelleenkin tullessa pakata matkalaukkuihimme kaiken tarvitsemamme kahvinkin.

Uskoni siihen, että suomalaiset täällä Thaimaassa kaipaavat myös hernekeittoa, perustuu kokemuksiin Pattaya Suomi-Seuran lauantaipäivistä. Silloin kävijöitä on todennäköisesti eniten ja minkäpä muun kuin hernekeiton takia. Siinä sivussa myös suomalaistyyliset letut käyvät hyvin kaupaksi.

Ruisleivän lisäksi haaveilen tällä hetkellä jostain hyvästä kasvismakaroonilaatikosta. Joku muukin uunissa valmistettu kasvisruoka kelpaisi hyvin. Vaikka en niin kovin perso makealle olekaan, täytyy myöntää, että netissä viime aikoina vilahdelleet laskiaispullien ja Runebergin torttujen kuvat ovat lievästi sanottuna tehneet pahaa. Sekin kai on sitä makuikävää.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Changin reissusta vielä

Koh Changilta ja matkalta löytyy paljon yllättävää, kun kulkee silmät auki. Voi käydä vaikka kaffella ja syödä durianleivonnaisen merikonteista tehdyssä kahvilassa. 

lauantai 3. helmikuuta 2018

Changilta pois

päivis: Jorma eilen kyseli, että Ko vai Koh Chang. Niinpä. Kumpaakin tapaa kun näkee käytettävän. Samasta saaresta kuitenkin on edelleen kyse. Nyt matka saarelle on enää muistoissa, sillä kahden yön reissun jälkeen palasimme tänään iltapäivällä kotiin Jomtienille.

Koh (käytän mielelläni tätä "pitempää" muotoa) Changista on tullut meille sellainen silloin tällöin käyntikohde. Vähän laiskoja olemme ylipäätään lähtemään millekään saarille. Lähinnä olevalla Koh Larnillakin olen käynyt viimeksi kolme tai neljä vuotta sitten. Changille matkustaminen ei käykään ihan niin käden käänteessä, sillä siihen pitää varata lähes työpäivän verran tunteja.

Moottoripyörällä liikuttaessa ei ole ihan sama, minkä reitin valitsee. Suorin on myös nopein, mutta vilkasliikenteisen Sukhumvitin tai jonkun highwayn sijaan on mukava ajella halki maaseutujen kaksikaistaisia teitä pitkin ja poiketa välillä pitkin merenrantaa kulkeville teille. Kaiken lisäksi pienemmätkin tiet ovat pääosin hyväkuntoisia. Matka ja matka-aika kasvavat hieman kun tekee näin. Mutta se on sen väärti ja nykyäänhän näiden valintojen toteuttaminen onnistuu suhteellisen sujuvasti gps:n ansiosta. Seitsemän tuntia matkoihinmme kului mennen tullen. Mutta ehkä matkoista jäi parempi mieli, kun maisematkin tarjosivat jotain näkemisen arvoista.

Kaikki Koh Changilla käyneet tietävät, miten jyrkkiä ja tiukkakurvisia sen tiet ovat. Ajamisen vaativuutta tulisikin enemmän painottaa. Kokemusta kaksipyöräisellä ajamisesta pitää ehdottomasti olla, ennen kuin lähtee kokeilemaan ajotaitojaan Changin teille. Vähän kauhulla katselin joitakin vastaantulijoita, joiden kypärä oli päässä kallellaan ja jännittyneet olkapäät olivat nousseet ainakin korvien tasolle. Joskus vain pitäisi ymmärtää, että tämä on liian vaikeaa. Ja se voi olla hengellekin hupaa.
Tänään pysähdyimme jonkun kadun varrelle ja
löysimme kirpparin. Lapsilla oli leikit käynnissä. 
Eilinen oli oikea Suomi-päivä. Törmäsimme saaren länsilaidan päässä olevan luonnonsuojelualueen beachillä pariinkin suomalaisporukkaan. Harvinaisiksi nämä kohtaamiset teki se, että pitkällä rannalla oli vain kourallinen ihmisiä. Iltapäivän puolella ajelimme saaren itäpuolelle, jossa asuu Harrikka-Harri. Voi olla, että tuon alkuosan olen itse hänelle kehitellyt, mutta jonkin sortin motoristista kuitenkin on kyse. Ja legendasta jo eläessään.

Harri oli kotosalla veden päälle rakennetussa asumuksessaan. Paikalla oli myös muutama muu suomalainen. Ja eikös vaan, kun teimme pois lähtöä, paikalle pölähti lisää suomalaisia.

Eilen illalla etsimme jonkin aikaa turhaan yöpaikkaa, joka miellyttäisi. Pitäisi olla rannalla ja mielellään bungalov. Sitten näin sanat, tai paremminkin kuvan thaikielen sanasta, joka tarkoittaa sanaa hotelli. Päätimme tarkistaa paikan ja sinnehän jäimme. Siistin ja tilavan bungalovin hintakin oli huomattavasti halvempi kuin edellisyön majoitus hieman homeelta tuoksahtavassa mökissä.

Meidän Changin must-paikkojamme ovat tuo äsken mainittu länsipuolen päässä oleva biitsi hienoine rantoineen ja omituisine, hiljaista kuolemaa tekevine laivamajoituksineen. Toinen on entisen (ehkä nykyisenkin) kalastajakylän pitkän laiturin ympärille syntynyt "ostoskeskus", josta voi bongata muutakin kuin tavanomaista turistirihkamaa. Ja itse paikkakin on näkemisen ja kokemisen arvoinen. Viihtyisiä ja kaiken tasoisia ravintoloitakin sieltä löytyy. Kissaihminen myös todennäköisesti ilahtuu laiturialueella asustelevista lukuisista kissoista. Paikan löytää kartasta nimellä Bang Bao Pier.

Kun molemmat paikat oli nähty, eikä paluu länsipuolen serpentiiniteille enää houkuttanut, päätimme aamulla palata takaisin kotiin. Kaksi yötä Koh Changilla riitti tällä kertaa.

Ihan sattumalta kotimatkalla poikkesimme jonkinlaiselle delfinaariolle, jonka
sisäänkäynnillä myös lapset leikkivät. Nyt puhelleltiin saippuakuplia.



perjantai 2. helmikuuta 2018

Ko vai Koh Chang?

jormas: Eilen lähdimme viimein laskentatavasta riippuen Thaimaan toiseksi tai kolmanneksi suurimmalle saarelle, jonne olemme olleet menossa jo kuukausi tolkulla. Jotkut laskevat nimittäin mukaan saariryhmänstai ryhmät ja jotkut eivät.

Meillä on mielestämme ollut esteenä milloin joku toinen mielenkiintoinen meno, kuten äänestäminen tai päiviksen karaoketanssit, milloin pikku flunssaa, milloin ei keli ole kohdallaan ja milloin mieli. Puoli vuotta leppostamista Thaimaan auringon alla antaa kummasti säätövaraa eikä varsinkaan joka päivä tarvitse olla menossa. 

Mutta eilen oma mieli sekä kaikki taskussa kulkevan älylaitteen neljä virtuaalista sääprofeettaa lupasivat kelpo kelejä, joten matkaan. Siitä huolimatta viimeiset kymmenet kilometrit ripotteli vettä. Hällä väliä sanoi äiti, kun kakaroita tuuppi ulos. Että kesä kastelemansa kuivaak 

Ajoreittiä emme valinneet etukäteen. Kunhan päätimme, että vältetään Sukhumvitia ja Highvayta. Näin myös teimme ja ajelimme pitkin maaseutua, vuorten solia ja rannikkoa. Aikaa kotipihasta saaren ensimmäiseen yöpaikkaan kului aika tarkkaan 7 tuntia tankkaus ja muine taukoineen. Lautallekin taisimme ajaa suoraan ilman minuutinkaan odotusta viimeisenä ajoneuvona.

Ruokatauon yhteydessä ihmettelimme tyhjiä rantoja ja taisimme tulla päätelmään, että turisteja ei riitä joka paikkaan ja paikalliset tekevät muutakin kuin makaavat rannalla. Englanninkielinenkin oli välillä hakusassa. Niin ruokalista, muu opaste kuin ihminenkin. Reitin valinnaksi voin kyllä lämpimästi suositella jotain muutakin kuin suorinta tietä.

Ensi silmäyksellä saaren puoleen väliin ajettuamme huomasimme paljon tuttua, mutta myös uutta. Kuten liikkeitä ja pääväylässä uuden kestopäällysteen. Kiipeäminen vuoren päälle ja alas oli kuitenkin yhtä sykähdyttävä entiseen tapaan.

Saattaapi olla, että Chang aiheessa ilman saman nimistä oluttakin viivähdämme jonkun kirjoituksen verran. Sillä juuri nyt kun aamuaurinko on nousemassa ja olemme lähdössä muutaman kymmenen metrin päässä olevaan mereen aamu-uinnille ja mökin hintaan kuuluvalle aamupalalle, ei ole tietoa paluusta Jomtienin Thaikotiimme. Eikä edes siitä mitä täällä teemme tai teemmekö mitään.

torstai 1. helmikuuta 2018

Suomen äänenä Thaimaassa

päivis: Eilen joudun ikään kuin edustamaan kaikkia meitä Thaimaassa eläkepäiviään viettäviä suomalaisia. Aikaa oli noin puolen tunnin verran ja lopputulos on ehkä vajaan viikon kuluttua kuunneltavissa podcast-lähetyksenä netissä. Hartaasti toivon, että edes minä itse tunnistaisin itseni tuosta tulevasta lähetyksestä.

Kun aikaa on vähän ja sanottavaa paljon, sortuu helposti höpöttömöön asioita, jotka eivät ole niin oleellisia. Niin kuin esimerkiksi monen täällä eläkkeellä olevan mielestä koirat. Minulle ne varmaan ohjelmassa puhutun mukaan ovat tärkein täällä olemisen syy. Niin, mikähän voisi olla sen tärkeämpi?

Pahus kun en muistanut mainita tästäkään eläkeläisharrastuksesta, huutokaupasta.
Ohjelmasarjan taustalla näyttäisi olevan Me Naiset -lehti, Viikoittain kuunneltavaksi tulee aina joku uusi Café au lait - kahvihetkiä maailmalla, jossa Lilli ja Helena -nimiset naiset haastattelevat eri puolilla maailmaa asuvia suomalaisia. Arpatuuri osui nyt meihin ja me keskenämme Jorman kanssa päätimme, että minä annan tuon Skypen kautta tehtävän haastattelun.

Aikaisempien haastateltujen joukossa oli sekä puolijulkkiksia että oletettavasti ihan tavallisia suomalaisia, jotka työn, rakkauden tai ihan vaan kaukokaipuun vuoksi ovat päätyneet muille maille vierahille.

Yhteydenotot meihin tapahtuivat niin sähäkästi ja lyhyen kaavan mukaan, ettei ollenkaan käynyt selväksi, mistä Lilli ja Helena (toinen asuu Suomessa ja toinen teki haastattelua Ranskasta käsin) meidät bongasivat. Veikkaamme kuitenkin, että tämän blogin kautta, jolla alkaa olla jo jonkinlaista levikkiarvoakin.

Jos muut täkäläiset Suomi-eläkeläiset eivät kaikkiin esittämiini näkemyksiin yhdykään, toivottavasti saisin kuitenkin peukutuksia siitä, että asiaan haastettuna kehuin, tai ainakin yritin kehua Pattayaa mainettaan paremmaksi paikaksi. Sitähän se on ja sen kaikki täällä asuvat tietävät. Vai haluavatko edes tietää?

Kaikki eivät välttämättä myöskään allekirjoita niitä syitä, miksi minun mielestäni täällä on niin mukava asua. Jostain hatusta tai ehkä koetustakin taisin nykäistä sellaisenkin väitteen, että täällä riittää, kun on vaatteet päällä. Aikamoisissa retaleissa sitä tulee ainakin itse välillä kuljettua.

Palaamme aiheeseen, kun haastattelulle löytyy verkko-osoite, josta se on siis ehkä ensi viikon keskiviikosta alkaen kuunneltavissa.

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Aamulla laitamme balansiin fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia

jormas: Tästä aiheesta on tullut kirjoitettua jokunen kerta. Mutta kuten Nata aikoinaan sanoi toimittajalle päihdeleirillä: "Aina jotain takkiin tarttuu", niin niin mekin löydämme jokaiselta, sinällään samalta reippaan kolmen kilsan lenkiltä aina jotain uutta.

Kahtena aamuna kuvasin kaikki silmiin sattuneet katujen varren kukat, jonain toisena aamuna tein saman joillekin roskakasoille ja kolmantena koirille. 

Varmaankin viikon verran, 5 minuuttia per päivä meni, kun kunnostimme henkien vaatimatonta asumusta. Emmekä keksineet kuka aina kaatoi tikkaat ja kuka juomapullot pilleineen. 

Mutta ajan kanssa monet asiat selviävät eikä tarvitse kaikesta syyttää henkiä. Tikkaiden kaatamiseen saattaa syyllinen olla alueen buffalolauma.
Muovipullojen kaatamisen sylttytehdas ehkä selvisi eilen, kun koko henkien majan oli valloittanut varpusparvi.

Pitäisi niidenkin ymmärtää olla varovaisia, sillä kyseessä on kuitenkin eläinten suojeluhengille kunnostamamme asumus.

Mutta kuten oravakin tekee katastrofin varalle useammankin pesän, mekin otimme työn alle varakodin vieraan maailman eläjille. Sitä paitsi eihän sitä koskaan tiedä kuka tulee kylään, joten vierasmajalle saattaa olla hengilläkin tarvetta.

Tämä nyt työn alla oleva on oikein teräsrunkoinen ja ensimmäinen vaihe oli raivata pihaa sen verran, että pääsemme oikaisemaan perustaa. Sitten sinä aamuna, kun aurinko on suotuisa, otan mukaan muovipussin ja kerään pussillisen,  pari roskia ympäristöstä. Saadaan pihamaa siistiksi tai ainakin puhtaaksi. 

Kun henkimaailman hommista kirjoittelen, osa minusta odottaa jonkun tiukkapipoisen kristityn kommenttia, että nyt se jormaksen osasto on varmuudella kuumemmalla puolella tuonpuoleisessa. Että oltiin jo sillä hilkulla, kun sitä ei ole kastettu kuin lapsena. 

Mutta itse en siihen usko, vaan siihen, että henkien asuntojen siistinä pitäminen on ympäristöteko, jota omakin Luojan katsoo suopein silmin.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Aamulenkin koirakavereista pattayalaisten katukoirien kovaan ytimeen

päivis: Kohtuuttoman kauan jatkunut flunssa on saanut aikaan muun muassa sen, etten ole osallistunut meidän aamukävelyihimme. Jorma on kiertänyt normilenkkimme yksin ja myös tavannut kaikki koirakaverimme yksin. Tänään päätin, että olen parantunut ja läksin mukaan aamulenkille.

Minulle jäi marraskuiselta lenkiltämme pienoinen trauma, kun löysimme naapurin tyhjillään olevassa autopesulassa tutun koiranpennun parkuvan hädissään. Sen parku sai aikaan tapahtumaketjun josta tännekin olen monet kerrat kirjoittanut. Koira tottelee nykyään nimeä Cry ja se asuu Meow's sanctuary -nimisessä paikassa. Vaikka silloin ajattelin, että jatkossa yritän olla reagoimatta, jos jostain kuuluu jonkun koiran inahdus, eihän sellaista oikeasti voi tehdä. Hätään pitää vastata.

Tänään olimme jo tavanneet muutamat tutut koirat, kun takaamme kuului useammankin koiran juoksuääniä ja melko vihaista haukuntaa. Yhden sivukadun koirat siellä ajoivat pois väärälle reviirille tullutta. Sitten tapahtui jotain kummallista.

Yksi koirista, iso ja vaalea, pitkäkarvainen uros heittäytyi maahan ja oli selvästi pois tolaltaan. Sen raajat eivät oikein totelleet sitä, vaikka se kuinka yritti nousta pystyyn. Koira pyöri maassa ja toisetkin koirat tulivat katsomaan, mikä sillä on hätänä. Niin myös me. Rauhoittelin Jormaa, että tätä ei tosiaan kanneta läheiselle eläinklinikalle, mutta pitäähän sitä mennä katsomaan ja yrittää löytää omistaja. Tuota "rotua" olevia koiria on sivukadulla näkynyt aikaisemminkin.

Yhden talon pihalla oli joukko thaimaalaisia, jotka viittoilivat naapuritaloon, josta sitten tulikin nainen, joka puhui englantia ja sanoi, että hänen koiransa se on. Sillä on ilmeisesti joku vaiva, jonka vuoksi se saa tällaisia kohtauksia. Nainen nosti koiran pois keskeltä tietä sivukadulle varjoon ja kertoi sen olevan taas kunnossa vartin päästä. Toivotaan.

Käynnit Cryn luona ovat kuluneen sairasteluviikon aikana jääneet kai yhteen kertaan, joten tänään oli aika suunnistaa Meowin luokse. Cry tunnistaa äänemme ja nousee aina ottamaan meidät iloisesti vastaan. Tänään se oli selvästi silmät ristissä, joten taisimme yllättää sen kesken päiväunien. Kun otin sen syliini, se nukahtikin siihen uudelleen.

Meowin hoidossa olevat koirat ovat kaikki aivan mainioita yksilöitä. Jokainen omalla tyylillään. Osa kaipaa ihmisen seuraa, osa haluaa olla mahdollisimman etäällä lähestyvästä ihmisestä, kunnes joku äänenpaino tai onnistunut kosketus murtaa muurin. Kaikille kelpaa rapsutus, kunhan on niin pitkälle päästy.

Meow's sanctuaryssa kaikenlainen avun tarve on loputon. Suomalaiset ovat hienosti tänä talvena ottaneet paikan avustuskohteekseen. Siitä suuri kiitos kuuluu muun muassa vihtiläiselle Tiia Kivimäelle, jolla on ylivertainen taito saada ihmiset avaamaan kukkaronnyörejään. Mutta sen lisäksi Tiia on nyt tammikuun aikana pannut myös itsensä likoon ja on osallistunut Meowin rinnalla moniin käytännön puuhiin.

Tiian Facebook-päivitysten perusteella voisi päätellä, että esimerkiksi muutama tunti Meowin mukana koiranruokintamatkalla vetää vertoja jollekin elämysseikkailulle, joille turisteja usein isolla rahalla houkutellaan. Siinä voisikin muuten olla yksi Meow's sanctuaryn lisätulolähde: "Anna avustus koirien ja kissojen parissa tehtävälle työlle ja pääset Meowin matkassa tapaamaan koiria, joista kukaan muu ei huolehdi." Tai niin kuin nykyään usein halutaan painottaa, voitaisiin sanoa, että "tule tapaamaan pattayalaisten katukoirien kovaa ydintä"

maanantai 29. tammikuuta 2018

Sale, Pekka, Päivis ja minä.

jormas: Eilen valittiin kansalle big boss, johon mekin annoimme osamme. Sale on hoitanut hienosti pestiä kuusi vuotta ja  istuvan presidentin pudottaminen olikin ylivoimainen tehtävä niillekin, ketkä sitä aidosti halusivat. Minä en, en ainakaan kokosydämisesti, vaikka seisoin Pekan riveissä, kuten kuusi vuotta sittenkin.

Minulla tai oikeastaan meillä päiviksen kanssa on hieno kokemus, josta ei pitänyt tänään elvistellä. Mutta elvistelen silti, sillä aiheen siihen antoi paikallinen (Jomtien Pattaya) pyykkäri ja julkaisuntekijä Gizmo Keronen.

Jonka ilmaisjakelulehdet, sähköiset ja paperiset, eivät toimituksen mielestä ole lehtiä lainkaan. Toisaalta taas välillä ovat, johon saattaa vaikuttaa illan elot ja aamun olot sekä Siaminlahden tuulet.

Joka tapauksessa Keronen kyseli aamulla Facesivuillaan, että mitähän ostaisi vaimolleen syntymäpäivälahjaksi, kun kultaa on niin paljon, että piti tehdä karsintaa suurlähettilään itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

Mutta minun, kymmenen vuoden takaisen hääpäivän kuvan kultaa ei tarvitse päällystää eikä koristaa irtokullalla edelleenkään, sillä hänen itsensä minulle kertoma ajan patina ei silmiini tartu. Yhtä kaunis ja raikas kuin aamuinen kaste, jota ei Jomtienilla juuri ole.

Mutta elvistelyn aihe ovat tietty kymmenen vuoden takaiset, Kaikkien aikojen juhlat, joissa juhlittiin muun muassa häitämme ja sosiaalineuvoksen arvoani. Jonka olivat allekirjoituksin vahvistaneet silloinen presidenttimme Tarja Halonen ja pääministeri Vanhanen.

Häihin sen sijaan myöhässä tuli Sauli Niinistö ja ajoissa Pekka Haavisto. Mukavaa kuitenkin, kun tulivat. Vaikka vastavuoroisesti ei ole Linnan kutsua näkynytkään. Mutta jos ei aiemmin, niin ehkäpä kuuden vuoden kuluttua, kun saamme uuden presidentin.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

H-D-beachparty thaimaalaisittain

Tämä keltainen herkku oli varmaan
pienen H-D-letkamme komein näky.
päivis: Saimme kutsun Pattayan Harley-Davidson-myymälän järjestämään rantatapahtumaan. Ehkä jo kutsu oli työstetty thaimaalaisittain, sillä todellisuudessa vain aika ja tarjoilusta maksettava hinta pitivät kutinsa. Jos olisimme suunnistaneet kutsun osoittamaan paikkaan, olisimme olleet armottoman väärällä suunnalla. Mutta onneksi kävimme etukäteen tarkastamassa tämän(kin) asian. Näin täällä usein kannattaa toimia. Tarkastaa ja ehkä tarkastaa vielä toisenkin kerran.

Saimme siis tarkastus- ja tarjoilujenmaksukäynnillä tietää oikean paikan, joka on vain muutaman kilometrin päässä meiltä Siamin lahden rannalla. Liikkeessä meille vihjattiin, että ehkä ei kannata ihan vielä klo 14 mennä paikalle, vaikka se alkamisajankohdaksi ilmoitettiinkin. Näin täällä usein on. Jutut alkavat myöhemmin kuin on kerrottu.

Päivä tai pari ennen tilaisuutta saimme sähköpostin, jossa kehotettiin tulemaan H-D-myymälään klo 14, josta lähdettäisiin yhdessä ajamaan rannalle klo 14.45. Mehän menimme hyvissä ajoin. Lähtö vähän venähti, kuinkas muuten, mutta lopulta meitä oli kymmenkunta pyörää, joiden startti liikkeen pihasta filmattiin ja matkan varrella piti välillä pysähtyä, jotta kuvaajaporukka saisi kelvollista materiaalia ties mihin mainostarkoitukseen.

Taas pysähdyttiin kuvaajia varten.
Vaikka meidän Harrikka-letkamme olikin varsin vaatimaton, oli silti oikein upea tunne ajaa vilkasta Sukhumvitia myöten kohti määränpäätä. Kaikkeen tottuneiden thaimaalaistenkin huomasin tien varrella kääntäneen katseensa kohti ajopelejämme. Harrikan äänethän ne ovat, joita ei ihan joka päivä kuule. Ja nyt äänen lähteitä oli samalla kertaa useampi.

Harrikoita on täällä suhteellisen vähän, mutta kummasti moni on käynyt "ehdottamassa", että Jorman ajokki on maksanut miljoona bahtia. Jotenkin sen vain ovat tienneet. Tämä mitä seuraavaksi sanon tai kirjoitan, voi kateuteen taipuvaisten suomalaisten korvissa kuulostaa kummalliselta. Thaimaassa en nimittäin ole koskaan törmännyt siihen, että ihmiset kadehtisivat toisen omaisuutta. Täällä suhtaudutaan jotenkin terveen luontevasti siihen, että jollain toisella voi hyvinkin olla jotain sellaista, jota itse ei pysty koskaan saamaan. On sitten tuon "rikkaan omistajan" oma asia, miten hän täällä elää tämän totuuden kanssa.

Kuvaaminen jatkui rannalle saavuttuamme ja vielä paikan päälläkin. Ei riittänyt, että valokuvaaja seurasi pitkällä putkellaan välillä vähän rasittavankin tarkasti jokaista suupalaamme, vaan yllämme surrasi kuvauskopteri, jonka koko ajan pelkäsin putoavan päällemme.

Olin varannut itselleni hätävaraksi omia eväitä, kun ajattelin, että Harrikka-imagoon ei kasvissyönti taida oikein istua. Mutta Thaimaa pääsi taas yllättämään. Oli jos jonkinlaista kasvisvarrasta valmiina tarjolla, joita ei sitten edes itse tarvinnut kypsennelläkään. Sen kun valitsi, mitä halusi syödä ja antoi toisten huolehtia niiden maustamisesta ja grillaamisesta.

Partyn valmiiksi kypsennetyt tarjoiltavat olivat kyllä kaikki liharuokia. Tai vähän harmikseni huomasin vasta kasvisherkut syötyäni, että olisihan siellä tietysti maan tavan mukaan ollut kypsennettyä riisiäkin tarjolla. Riisikeitintä oli kai vaan liian vaikea hahmottaa syötävää notkuvien ruokapöytien keskeltä. Riisi olisi hyvin kelvannut tarjolla olleiden salaattiainesten kanssa ensinälkää tyydyttämään.

Tässä kypsyvät ensimmäiset valitsemani kasvisvartaat: ananasta, maissia,
valkosipulia, jotain sientä, tomaattia...
Rannalle oli kyhätty esiintymislava, jolle kapusi kolme muusikkoa. Laulaja lauloi oikein kauniilla äänellä ja nuotilleen englanninkielisiä kappaleita. Ensimmäinen setti tuntui kuitenkin päättyvän jotenkin kesken. Johtui varmaan siitä, että thaimaalaiseen tapaan piti välillä syödä. Tapahtuma tuntui muutenkin hyvin kotikutoiselta. Tarjoilutiskin takana näytti enimmäkseen olevan H-D-myymälän omaa väkeä. Veikkailin, että ehkä bändinkin pojat olivat firman huoltopuolen henkilökuntaa. Eipä tullut kuitenkaan kysyttyä.

Pari asiaa jäi mietityttämään. Rannalla tarjoiltiin varsin avokätisesti hanaolutta. Väkeä tuli paikalle lisää pitkin iltapäivää ja vielä illemmalla, kun me olimme jo lähdössä. Kukaan ei tainnut tulla jalkaisin. Useimmat tulivat pyörillä, jokunen autokin kaarsi parkkipaikalle. Sitä siis mietin, että kalliit pyörätkö jätettiin rannan vartioimattomalle parkkipaikalle, kun pirskeiden päätyttyä tuli kotiin lähdön aika. Vai samalla tavallako nämä mukavat H-D-thaikut (lisäksemme paikalla oli vain yksi ulkomaalainen, thaimaalaistunut ranskalainen) ajavat täällä kännipäissään kuin viheliäisinä pitämäni paikalliset ja usein varmaan myös vierasmaalaiset tankojuopot.

Niin, se toinen asia. Kutsussa kerrottiin, että partyn aikana sexygirl tarjoilee drinkkejä. Olisin jotenkin niin mielelläni nähnyt, miten tuo seksikäs typynen olisi istunut tähän tapahtumaan, joka oli kertakaikkisen leppoisa ja mukava. Ainakin oletetut korkokengät olisivat ikävästi uponneet rannan hiekkaan.