Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Keräilyharrastus

jormas: Maailmassa on keräilijöitä moneen lähtöön. Joillekin rahan keräämisestä on tullut itsetarkoitus. Kerätyillä rahoilla ei raaski ostaa mitään ja moni enemmän tai vähemmän varakas onkin mittapuuni mukaan kitsas ja nuuka. Joskus köyhänä pidetyn vainajan jäämistöstä saattaakin löytyä merkittäviä summia rahaa. On vaikea tietää tuoko rahan keräily ja rikkaana kuoleminen elinaikana onnea, jos raha ei ole väline hankkia jotakin vaan itsetarkoitus. Vesa Keskinenkin saattaa kerätä rahaa, mutta luulen, että hän ei kerää sitä säästääkseen, vaan käyttääkseen. Sen sijaan tulitikkuaskien etikettejä hän kerää ne säästääkseen.

Keräilijöitä on siis moneen lähtöön. Itsekin harrastan keräilyä. Nimittäin koirapuistoista koiranpaskojen ja sieltä täältä roskien keräilyä. Tätä en tee kuitenkaan säästääkseni löytämäni tuotteet ja läjät. Vaan, että ympäristö olisi meille kaikille hieman viihtyisämpi. Itse nimitän harrastustani yhdeksi tavaksi kantaa yhteiskuntavastuuta. Mukava harrastus siksikin, että alalla on sangen vähän kilpailua. Läheltä liippaa pullojen keräilijät, jotka silloin tällöin ovat jopa kateellisia reviireistään. Sinällään luonnon suhteen epäsiistien suomalaisten jäljiltä luontoon ei juuri jääkään sellaista, jonka voi vaihtaa rahaksi. Mutta roskia ja koirien kasoja ei voi, joten niiden parissa saa halutessaan rauhassa puuhastella.

Varsinkin kevätlumien sulaessa on erityisen antoisaa aikaa harrastukseni harjoittamiseen, sillä lumen alta paljastuu yhtä ja toista. Näitä kerätessä mielikin joskus pahoittuu, sillä koen, että ihminen näkee välillä tolkuttomasti aikaa ja vaivaa viedäkseen luontoon jotain sinne kuulumatonta. Hyvänä päivänä ymmärrystä murusen verran riittää niille jätteille, joita ei voi minnekään viedä ilmaiseksi. Näitä on sohvanraadoista betoninkappaleisiin ja öljy- tai muista liemitynnyreistä sekä kanistereista moponrunkoihin.. Ymmärrystäni eivät saa lainkaan autonrenkaiden, kodinkoneiden, käytettyjen akkujen luontoon kippaajat, sillä muun muassa niille on paljonkin keräyspisteitä, joihin ne voi viedä ilmaiseksi.

Viime syksynä kiinnitti huomioni Hyrylän kupeessa olevalla Sikokalliolla, hiihto- ja luontopolun vieressä ollut joustinpatja ja vanerinen hyllykkö. Jonka joku oli sinne melkoista vaivaa nähden vienyt. Sinisen hyllyn ja patjan aiheuttamaa kiukkua purin sosiaalisessa mediassa kysymällä asiaa muun muassa Tuusulan kunnalta. Että jos kuljetan roinan "Kuuautollani" ja omalla kustannuksella asianmukaisesti hävitettäväksi jonnekin jäteaseman kaltaiselle paikalle? Niin olisiko kunnalla mahdollista tulla vastaan siten, että minun ei tarvitsisi maksaa jätteiden käsittelymaksua? Tätä tivasin moneen kertaan monella foorumilla ja viimein sain kunnasta vastauksenkin. Että ei ole tällaista mahdollisuutta tulla vastaan ja roskat kunkin maalla ovat siellä maanomistajan vastuulla. Kiukutti silloin ja kiukuttaa vieläkin. Ja lupasin myös, että palaan asiaan, jos hyllykasa on kalliolta katoa.

Asiaa selvitin jo viime syksynä, kun oletettavasti kirjoituspöydän takaa virkahenkilö vastasi, että vastuu roskista on maanomistajalla. Selvisi, että moinen kasa on kunnan omalla maalla, jonka myös kuntaan ilmoitin. Kohta tai jo nyt ovat lumet sulaneet ja Kuuautostakin on aura otettu pois. Joten ensi viikolla karautan Sikokalliolle katsomaan onko kunta itse saanut mailtaan jätekasan pois, kun sille ei vapaaehtoisen kuntalaisen apu kelvannut.

Facebookiin ovat kunnan luottamushenkilöt perustaneet palstan julkisen palstan Uusia tapoja Tuusulassa: https://www.facebook.com/groups/1455068014707735/. Edellä kirjoittamastani aiheesta kirjoitin sielläkin ja joku kuntalainen taisi vastatakin kunnan toimintaa ihmetellen, että hän maksaa jätemaksut ja niin edelleen. Se ei silloin sopinut pieneen sieluuni eikä aivan istu vieläkään.

Nimittäin uusien tapojen opettelun voisi Tuusulassakin aloittaa itse kukin siivoamalla ensin omat sotkunsa. Tässä tapauksessa siis mainitun hyllykasan. Tulee mieleen isäni, joka sanoi silloin tällöin minua oikeille tavoille ojentaessaan, että "älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon". Jos isäni viisauden olisin omaksunut, olisi jokunen syrjäpolku jäänyt tallomatta ja moni itku itkemättä. Sillä monessa asiassa ei ole ollut elämän taipaleella kuin kaksi vaihtoehtoa. Tehdä tai itkeä ja tehdä. Minä en voinut näin kuitenkaan vain tehdä, vaan piti itkeä ja tehdä, koska mielestäni neuvo tuli niin sanotusti väärässä kulmassa. Olisikohan patjan ja hyllynraadon kanssa käynyt samoin?

Ei kommentteja: